Super Size Me (2004)

New yorkilainen dokumentaristi Morgan Spurlock lähti taistelemaan suurinta pikaruokaketjua McDonald'sia ja sen rasvaisia ja sokerisia aterioita vastaan elokuvallaan Super Size Me (2004). Hän lähestyy aihettaan hieman samankaltaisella tyylillä kuin Oscar-palkittu provosoijadokumentaristi Michael Moore (Bowling for Columbine, Fahrenheit 9/11). Suomesta voisi nostaa esille toimittaja Hannu Karpon, jonka tapa käsitellä asioita on yhtä hyökkäävä mutta myös yksipuolinen.

Suomessa viime syksynä vierailleen Morgan Spurlockin missio oli todistaa elokuvallaan pikaruokien haitallisuus terveydelle, herättää keskustelua amerikkalaisesta pikaruokakulttuurista ja vaikuttaa suoraan McDonald'sin toimintaan. Aihepiiri on lähempänä tavallisen ihmisen arkea kuin esimerkiksi Michael Mooren poliittiset dokumentit. Dokumentin viihteelliseksi puettu kuori on tarjonnut katsojille matalamman kynnyksen lähestyä asiapitoista dokumenttia, joka ruotii mm. pikaruokaketjun vastuuta tarjota terveellistä ruokaa niin työssä käyville aikuisille kuin koulussa käyville lapsillekin. Spurlock astuu itse kameran eteen tavallisena matti meikäläisenä ja uhrautuu kuukaudeksi syömään pelkästään McDonaldsin aterioita aamulla, päivällä ja illalla. Kehon muutoksia seurataan säännöllisesti kolmen lääkärin voimin, ja kieltämättä lopputulos oli ennakoitavuudessaantaan huolimatta pelottava.

Super Size Me ei ole eri näkökulmia esittelevä analyyttinen dokumentti, joka ei edes välttämättä hae vastauksia kysymyksiinsä, vaan jo ensi metreillä käy selväksi ketä vastaan ollaan sotimassa. Paikoin Spurlockin toiminta saattaa tuntuu ponnettomalta marisemiselta, kun ohjaaja yrittää tavoittaa puhelimitse McDonal'sin johtajia ja toteaa ettei kukaan halua keskustella hänen kanssaan. Samoin dokumenttia vaivaavat pienen budjetin tuomat rajoitukset, jolloin uskottavuus kärsii ja elokuvan väitteet eivät saa tarpeeksi taustatukea. Eikä kadulta napattujen ihmisten haastatteleminen ole sitä parhainta dokumentin tekoa. Itse olisin painottanut enemmän asiapuolta kuin viihdyttävää ja karnevaalista kerrontaa, joka syö dokumentin alleviivaamia "totuuksia". Toisaalta McDonald'sin toiminta ja aterioiden terveydelliset haitat ovat sen mittaluokan vääryyksiä, että harva katsoja pystyy Mc-purilaisen purematta nielemään.

Hyvinä puolina Spurlockin dokumentissa ovat toisaalta juuri viihteellinen kuvaus ja kerronta, jolloin Super Size Me muistuttaa television satiirisia komediasarjoja. Katsojalle tarjotaan faktoja, pohdittavaa, näkökulmia sekä myös monelle elokuvankatsojalle tärkeitä viihteellisiä puolia. Tarina etenee päiväkirjamaisesti kuukauden ajanjaksolla, jonka aikana Spurlock vierailee kameroineen Yhdysvaltojen eri osavaltioissa tapaamassa niin pikaruokaketjuja vastustavia kuin big maceja rakastavia kansalaisia. Aiheensa puolesta dokumentti olisi voinut olla jopa pidempi, koska nyt jäi pois paljon sellaista, mistä katsoja olisi varmasti halunnut kuulla lisää (mm. pikaruoan riippuvuutta aiheuttavat seikat).

Super Size Me onnistui tavoitteissaan herättää kansallista keskustelua. Elokuvan ilmestymisen jälkeen McDonald's on vetänyt super size -kokoiset ateriansa markkinoilta pois. Vaikka McDonald's ei luonnollisestikaan myöntänyt asioiden välistä yhteyttä, dokumentti vaikutti myös minuun sen verran, että hampurilaiset eivät taida vähään aikaan maistua!