Stepfordin naiset - The Stepford Wives (2004)

Frank Ozin (The Score) Stepfordin naiset (The Stepford Wives, 2004 USA) on uusintafilmatisointi samannimiselle vuonna 1975 ensi-iltansa saaneelle pelottavia tulevaisuuden visioita maalailleelle leffalle. Tämänpäiväinen ohjaus on muotoutunut selvästi komedian suuntaan. Elokuva naureskelee 1950-luvun amerikkalaiselle unelmalle täydellisestä perhe-elämästä. Taustalla varjostaa täysin koneellistetun elämän tuoma hengetön arki, joka aiheeltaan olisi tarjonnut sisältöä useampaan muuhunkin elokuvaan. Stepfordin naisien alku nappaa katsojan mukaansa Stepfordin aurinkoiseen idylliin mutta suljettuun.

Elokuvan pääosassa nähdään vakuuttavia rooleja monet vuodet esittänyt Nicole Kidman (Dogville, The Others, Eyes Wide Shut). Kidman esittää työnsä uuvuttamaa ja perheellensä sokeaa televisiojohtajaa, joka saa totaalisen hermoromahduksen gaalaillassa. Aviomies Walter (Matthew Broderick, Etsivä Gadget) haluaa palauttaa vaimonsa järjen takaisin radalle ja he muuttavat suljettuun Stepfordin pikkukaupunkiyhteisöön turvaan. Jo ensimetreiltä alkaen katsoja huomaa kaupungin pinnallisen onnellisuuden alla muhivan jotain hämärää.

Stepfordin naisien lähtöasetelmat antavat elokuvalle vauhdikkaan alun. Henkisesti hajonneen cityihmisen muutto aurinkoiseen satukaupunkiin, Stepfordin kaupungin valheellinen onnellisuus kuin päähenkilön aviokriisin paikkailu tarjoavat pureskeltavaa runsaasti. Ohjaaja Frank Oz on päätynyt silottelemaan elokuvaa valitettavan tasapaksuksi. Kun Nicole Kidman on pahasti hukassa roolissaan eikä Matthew Broderickista voisi edes olettaa Kidmanin rinnalle tasavahvaa kumppania tuntuu pariskunnan välinen avioliitto kriiseineen onnettoman teennäiseltä. Lopussa avioliitto korjataan pikaisesti ja laitetaan nätisti rusetilla kuntoon. Elokuvan muissa rooleissa nähdään Christopher Walken, Glenn Close ja Bette Midler, jotka tuntuvat myös yhtä vaisuilta rooleissaan. Walkenin kasvoille on vaikea kuvitella vietnaminveteraanin rooli Ciminon Kauriinmetsästäjässä.

Eikä pääjuoneksi tarkoitettu Stepfordin yhteisön unelma ole ulkoisen koreuden eli onnistuneen lavastuksen ohella juuri mitään muuta. Mustaksi komediaksi kutsuttu ilkeily täydellisen perheonnen tavoittelulle on hampaatonta saman asian alleviivaamista koko elokuvan mitan. Elokuvan yksi pariskunta on julkkishomot, mutta tästäkään aiheesta elokuva ei uskalla napata tarinaansa juonteita. Elokuva varoo kumartamasta liikaa mihinkään suuntaa, koska tällöin se voisi huomaamattaan pyllistää toisaalle. Stepfordin naiset sietää vain kevyen kriittisen tarkastelun tai muuten sen oma satumaailma sortuu.

Elokuvan viimeiset minuutit ovat sen heikoimmat minuutit. Käsikirjoittaja on vääntänyt tarinan päätöksen pakolla onnelliseksi eikä henkilöhahmojen luonnolliselle kehitykselle tarjota mahdollisuutta. Glenn Close joutuu parrasvaloihin selittelemään käsikirjoituksen puutteita aivan liian pitkässä ja häpeällisessä monologissa. Loppu vesittää pahasti elokuvan hyvän alun fiilikset ja katsojalle jää todennäköisesti hieman pettynyt fiilis elokuvasta. Viimevuosien hyviä 1950-luvun satiireja on esimerkiksi Pleasantville. Suosittelen.