Tulipunainen kirjain - The Scarlet Letter (1926)

Nathaniel Hawthornen klassikkoromaani on innoittanut elokuvantekijöitä useisiin tulkintoihin, pelkästään mykkäelokuvaversioita tehtiin seitsemän kappaletta Sjöströmin version ollessa näistä tunnetuin. Elokuvan alkuunpanijana toimi Lillian Gish (Katkenneita kukkasia), valkokankaan suurin tähti. Asemansa vuoksi hän sai itse valita niin elokuviensa aiheen, ohjaajan kuin vastanäyttelijänsäkin. Gish kävi pitkän kamppailun sensuuria, naisyhdistyksiä sekä kirkkoa vastaan ennen kuin lupa filmaukselle heltisi - kirja kun oli protestanttisen kirkon kiellettyjen teosten listalla. Tämän jälkeen hän ilmoitti haluavansa ohjaajakseen Sjöströmin, asia, josta Sjöström ei ollut kovinkaan mielissään. Gishiä pidettiin vaikeasti käsiteltävänä primadonnana, jollaisia Sjöström ei voinut sietää. Kaikki meni kuitenkin erinomaisesti ja Gish oli kuin sulaa vahaa hänen alaisuudessaan. Kun elokuva oli valmis, kehuivat molemmat kilvan toisiaan Gishin ylistäessä Sjöströmiä "parhaaksi ohjaajaksi jonka kanssa olen koskaan työskennellyt".

Tarina sijoittuu 1650-luvun puritaaniseen Massachusettsiin. Hester Prynne (Gish) on nuori ja elämänhaluinen nainen, joka joutuu tuon tuostakin vaikeuksiin vanhoillisen yhteisön puristuksessa. Hänellä on rakkaussuhde seurakuntansa pastoriin Arthur Dimmesdaleen (Lars Hanson). Rakastavaiset joutuvat tapailemaan salaa, sillä vaikka Hesterin mies onkin kadonnut vuosia aiemmin, on hän edelleen naimisissa. Hester saa lapsen mutta suojellakseen isää, hän kieltäytyy paljastamasta tämän henkilöllisyyttä. Häpeänsä merkkinä hän joutuu kantamaan vaatteissaan tulipunaista A-kirjainta (adultery=aviorikos). Sekä Hester että pastori riutuvat tahoillaan, he kun eivät voi paljastaa suhdettaan vielä suuremman skandaalin pelossa.

Päällisin puolin elokuva vaikuttaa ensiluokkaiselta. Sjöström tavoittaa aikakauden hengen hienosti, historiallisilta puitteiltaan (lavastus, puvustus, maskeeraus) Tulipunainen kirjain (The Scarlet Letter, 1926 USA) on vaikuttava, eikä sorru ylilyönteihin, kuten monet muut aikakautensa edustajat. Hendrik Sartov loihtii kamerallaan ensiluokkaisia, vaikuttavia kuvia (varsinkin kohtaukset metsässä ovat fantastisen tyylikkäitä). Tarina on mielenkiintoinen ja Gish loistaa tuttuun tyyliinsä.

Elokuvalla on kuitenkin heikkoutensa, jotka vesittävät hieman lopputulosta. Hansonin esittämä pastori jää rakkauskohtauksia lukuun ottamatta hieman vaisuksi, eikä kykene ilmentämään kärsimystään lähellekään yhtä vakuuttavasti kuin Gish tahollaan. Toinen heikkous on elokuvan huumori, joka ei oikein istu muuten synkkään aiheeseen.