Papinleski - Prästänkan (1920)

Carl Th. Dreyerin (Jeanne d'Arcin kärsimys, 1928) kolmas elokuva sijoittuu 1600-luvun norjalaisen maalaiskylän pappilaan. Nuori pappiskokelas Söfren (Einar Röd) saapuu paikkakunnalle hakeakseen kylän papin virkaa, jotta hän voisi viimeinkin naida mielitiettynsä Marin (Greta Almroth). Tämän isä kun ei hyväksy nuorten liittoa ennen kuin Söfren on saanut itselleen viran. Söfren valitaan kylän uudeksi papiksi, mutta nuorten suunnitelmiin tulee äkillinen muutos. Edesmenneen papin leski (Hildur Carlberg) vaatii saada käyttää vanhan perinteen suomaa oikeutta, jonka mukaan uuden papin on mentävä hänen kanssaan naimisiin. Tyrmistynyt ja epätoivoinen Söfren suostuu vaatimukseen, mutta suunnittelee jo samalla, kuinka pääsisi vanhuksesta eroon.

Papinleski (Prästänkan, 1920 Norja) on poikkeus Dreyerin vakuuttavassa filmografiassa, sillä se on huomattavasti humoristisempi kuin ohjaajan muut elokuvat. Tästä huolimatta Dreyer osoittaa hallinneensa myös tämän osa-alueen ja elokuvaa onkin todella miellyttävä seurata. Tarinan komiikka syntyy Söfrenin epätoivoisista yrityksistä tavata tyttöään, mutta kerta toisensa jälkeen hän päätyy rouvan hoteisiin. Hurjimmaksi meno yltyy kohtauksessa, jossa Söfren paholaiseksi pukeutuneena ilmestyy vanhukselle keskellä yötä. Kuten arvata saattaa, tilanne päätyy epäonnistumiseen.

Komedian ohella elokuvalla on myös tärkeää sanottavaa: onnea ei pidä rakentaa toisen kuoleman varaan. Itsekäs ja ilkeä Söfren pyrkii tekemään vanhuksen elämästä mahdollisimman epämukavan ainoastaan omien tarkoitusperiensä vuoksi, kunnes hän Marille sattuneen tapaturman seurauksena oppii näkemään myös asioiden toisen puolen. Itsekkyys saa väistyä Söfrenin viimein ymmärtäessä, kuinka väärässä hän typeryyksissään on vanhuksen suhteen ollut.

Tyylikkäästi ja hillitysti toteutettu Papinleski on Dreyerin tuotannossa suotta liian vähälle huomiolle jäänyt teos, joka olisi varmasti saanut ansaitsemaansa arvostusta jonkun vähempilahjaisen ohjaajan filmografiassa. Vanhassa norjalaisessa museokylässä kuvattu elokuva saavuttaa skandinaaveille tyypilliseen tapaan erinomaisesti esittämänsä aikakauden, seikkaa tukee elokuvan lumoava kuvaus. Paikalliset näyttelijät onnistuvat rooleissaan vakuuttavasti ja Dreyer taidokkaana ohjaajana pitää huolen, ettei elokuvan taso pääse laskemaan missään vaiheessa. Elokuvan lopetus on yhtä aikaa kaihoisa sekä surullinen, mutta myös lämmin ja harras.