Ei kenenkään maa - Nikogarsnja zemlja (2001)

Tässä jokin aika sitten oli arvosteltavana tsekkiläisistä hävittäjälentäjistä kertova elokuva Pilviin piirretty. Toiseen maailmansotaan sijoittunut elokuva seurasi kahden lentäjän sotimista sekä kotimaassaan että Englannin ilmatilassa. Elokuva oli viiden maan yhteinen suurtuotanto. Entisessä Jugoslaviassa syntyneen täysin tuntemattoman ohjaajan Danis Tanovicin nykypäivään sijoittuva Ei kenenkään maa (Nikogarsnja zemlja - No Man's Land, 2001, Slovenia/Bosnia-Herzegovina/Italia/Iso-Britania/Ranska/Belgia) on kaukaa katsottuna aika samanoloinen usean maan yhteistuotanto. Elokuva kertoo serbisotilaan ja bosnialaisen sotilaan joutumisesta samaan hyljättyyn juoksuhautaan ja siitä syntyvästä kansainvälisiin mittoihin paisuvasta pattitilanteesta. Kansainvälinen tilanteesta tulee, kun rauhanturvaajat saapuvat sovittamaan. Maailmanlaajuinen siitä tulee suurten televisiokanavien toimittajien ahtautuessa mukaan välittämään tapahtumaa olohuoneisiimme.

Ei kenenkään maa sai tunnustusta aina Oscareita myöten parhaana ulkomaalaisena elokuvana. (Sääli, kun kaikki muun maailman elokuvat palkitaan vain yhdessä kategoriassa.) Oscarit ovatkin yleensä menneet vahvasti tunnepohjaisille elokuville. Vuoden 1999 samaisen kategorian palkinto meni myös sotaelokuvalle: sen sai silloin Roberto Benignin Kaunis elämä. Ei kenenkään maa on aiheensa puolesta lupaava Oscareita ajatellen, ja sen lisäksi elokuva on myös ajankohtainen. Entisen Jugoslavian alueen tilanteesta tyhmempiä muistutetaan elokuvassa muun muassa tuomalla median näkökulmaa edesmenneen Katrin Cartlidgen (1961- 2002) esittämän toimittajan kautta sekä autenttisin sotakuvin. Tämä onkin osasyynä elokuvan sirpaloitumiseen, ja sitä myöten filmi jääkin vain lattean harmaaksi.

Juoni hajoaa hieman alkuasetelmien synnyttyä. Se seuraa aivan liian vähän aikaa juoksuhautaan vangiksi jääneiden sotilaiden kohtaloa. Kun pattitilanne olisi tarjonnut monin verroin enemmän konflikteja sotilaiden välillä ja ennen kaikkea parempia yhteenottoja, on ohjaaja Tanovic kirjoittanut juoneen mukaan YK-joukkojen väliin tulon, punaisen puhelimen päässä lusmuilevan upseerin päätöntä johtamista ja televisiotoimittajien jatkuvaa sankaritarinan metsästämistä. Paikoin tilanteet saavat koomisia piirteitä, jotka eivät millään sovi elokuvan muuhun tunnelmaan. Tarkoituksellinen koomisuus pilaa elokuvasta monia kohtauksia ja saa näyttelijät näyttämään osaamattomilta ja halpamaisilta. Hyvän komedian osaajia onkin tällä elokuvapallolla aivan liian vähän.

Eipä elokuvasta olisi pelkällä sotilaiden välisellä juonella saatu paljon parempaa. Sarajevolainen Branko Djuric ja kroatialainen Rene Bitorajac eivät saa sotilaan hahmoihinsa syvyyttä, jota elokuvan vaatimat kohtaukset tarvitsisivat. Tekisi mieli yhdistää tämäntasoinen näytteleminen muutamiin kotimaisiin sotafilmatisointeihin. Täysin luokatonta näytteleminen juoksuhaudoissa ei ole, kun mukaan on mahtunut hetkittäisiä onnistumisiakin. Masentavan lopputuloksen viimeistelee kuitenkin jo mainittu epäsopiva koomisuus. Kannattaa enemmin kääntyä Benignin Kauniin elämän puoleen, joka osaa olla myös hauska.