Metallica: Some Kind of Monster (2004)

Henkilökohtainen suhteeni Metallicaan ei ole ollut palava milloinkaan. Omistan joitakin bändin levyistä sekä diggailen yhtyeen myöhempää tuontantoa. Tämän takia minulla ei olekaan muodostunut selvää kuvaa yhtyeestä ja sen vaiheista. Tämän epäkohdan korjaamisessa yksi oivallinen ratkaisu on Joe Berlingerin ja Bruce Sinofskyn huolella kasaama dokumenttielokuva yhtyeen tuoreimman albumin valmistumisesta ja sisäisistä ristiriidoista, jotka olivat tuhota koko Metallican.

Dokumentin syntyvaiheet eivät pelkästään johdu tekijöidensä henkilökohtaisesta suhteesta bändiin, vaan yhtyeen levy-yhtiö on ollut vahvasti taustalla rahoittamassa filmiä. Tuhon tiellä kulkenut heavy-yhtye oli ajautumassa umpikujaan omia taiteellisia ja henkilökohtaisia intressejään tuputtavien jäsenten riidellessä ja sulkiessa kaikki yhteistyön mahdollisuudet bändin hengissä pitämiseksi. Täten levy-yhtiö joutui palkkaamaan (huippukalliin) huippupsykiatrin purkamaan yhtyeen jäännökset uudelleenrakentamista varten.

Dokumenttia varten kuvattiin satoja tunteja materiaalia kahden vuoden ajan. Filmille päätyi runsaasti yhtyeen suurten egojen välistä nahinaa, paineita uuden albumin valmistumisesta, Napster-lakitupajupakan jälkilöylyt, entisten bändijäsenten tilitystä sekä päihdeongelmia. Ongelmat ovat tuttuja pienemmistäkin bändeistä, mutta Metallican tapauksessa kaikki tuntuu olevan suurempaa - myös ongelmat.

Rock-dokumenttina Metallica: Some Kinf od Monster (2004 USA) on varsin erilainen kuin on totuttu näkemään. Katsoja viedään vasta elokuvan lopussa stadionille keikalle, kun lähes koko muu dokumentin ajan tapahtumapaikkana on St. Anger –albumin äänitysstudio. Elokuva antaa esiintyjilleen Lars Ulrichille, James Hetfieldille, Kirk Hammettille sekä tuottaja Bob Rockille runsaasti tilaa seuraten kuin kärpäsenä katossa kahden suurimman tähden (Ulrich ja Hetfield) yhteenottoja. Paikoin varsin avoimet tähdet ruotivat ongelmiaan psykiatrin ohjatessa ja tarjotessa ratkaisuja eteenpäin pääsemiseksi. Metallica kulissien takana –kohtauksista parhaimpia on silti hetki, kun kamera vierailee Hetfieldin tarhaikäisen tyttären balettitunnilla. Saamme nähdä ylpeän isän, siis varsin erilaisen Hetfieldin kuin lavalla karjuva hirviö.