Elämän valhe - Merry-Go-Round (1923)

Jatkuvista riidoista Irving Thalbergin kanssa ja Järjettömien naisten kärsimästä silvonnasta huolimatta Stroheim päätti pysyä Universalilla sopimuksensa loppuun saakka, joka käsitti vielä yhden elokuvan. Muutamien ehdotusten ja luonnosten jälkeen studio antoi ohjaajalleen luvan filmata Stroheimin omaan käsikirjoitukseen perustuvan tarinan Wienistä ensimmäisen maailmansodan aattona.

Kreivi Franz Maximilian von Hohenegg (Norman Kerry) nauttii enemmän riettaasta elämästä ja ylettömistä juomingeista kuin tulevan morsiamensa Gisellan (Dorothy Wallace) seurasta. Huvitellessaan eräänä iltana ystäviensä kanssa huvipuisto Praterissa, hän tutustuu huvipuistossa työskentelevään kauniiseen Agnesiin (Mary Philbin). Kreivi rakastuu tähän siinä määrin, että on jopa valmis mitätöimään tulevan avioliittonsa. Se ei kuitenkaan käy päinsä ja häät pidetään. Pian karu totuus valkenee myös Agnesille.

Järjettömistä naisista viisastunut Thalberg päätti lopettaa Stroheimin tuhlaavaisuuden heti alkuunsa. Hän ei suostunut kiinnittämään ohjaajaa pääosaan, jotta elokuva voitaisiin viedä loppuun saakka mahdollisista ongelmista huolimatta. Lisäksi hän kiinnitti elokuvaan tuotannonvalvojan, jonka tehtävänä oli raportoida filmausten etenemisestä Thalbergille. Tämä sai Stroheimin raivoihinsa ja riidat kuvauspaikalla olivat jokapäiväisiä. Kun vielä ohjaajan perfektionismin vuoksi kuvaukset eivät edenneet toivotussa aikataulussa, sai Thalberg tarpeekseen. Stroheim sai potkut ja kyseenalaisen kunnian olla ensimmäinen koskaan kesken kuvausten irtisanottu ohjaaja. Tilalle kiinnitettiin Rupert Julian, eikä Stroheimia mainittu edes alkuteksteissä.

Julianin tartuttua ohjaksiin, elokuva muuttui radikaalisti. Hänen ainoana tarkoituksenaan oli saattaa elokuva kunnialla loppuun, jossa hän onnistuikin jopa niin hyvin, että Elämän valhe (Merry-Go-Round, 1923 USA) oli vuoden toiseksi menestynein elokuva James Cruzen Karavaanin (The Covered Wagon, 1923 USA) jälkeen. Julian sai ylimääräisen sulan hattuunsa, mutta Stroheimin kannattajat puhisivat kiukusta. Julian nimittäin hylkäsi Stroheimin alkuperäisvisiot. Käsikirjoitusta tiivistettiin ja kirjoitettiin jopa uudelleen, huonoin seurauksin. Rakkaustarina latistui tyypilliseksi Hollywood-draamaksi, Stroheimille ominaiset, persoonalliset roolihahmot jäivät ohuiksi ja mielenkiinnottomiksi ja koko elokuva värittömäksi keskinkertaisuudeksi. Hetkensä silläkin toki on, mutta ne ovat aivan liian harvassa.

Kokonaisuutena Elämän valhe on kuin heikosti toteutettu Häämarssi ja mielenkiintoista onkin pohtia, olisiko Stroheim koskaan tehnyt mestariteostaan, mikäli olisi saanut toteuttaa tämän elokuvan haluamallaan tavalla. Yhtäläisyyksiä on nimittäin lukemattomia aina perusjuonesta yksittäisiin kohtauksiin.