Liftari - The Hitcher (1986)

Kaupunkitarina kertoo kuinka mummo yritti kuivata kastuneen kissansa mikroaalto-uunissa seuraamuksineen. Hauskasta tilanteesta kauheaan. Toinen tarina kertoo teiden varsilla peukalo pystyssä sateessa kulkevista liftareista, jotka saattavat tehdä mitä vain varomattomille kuskeille. Robert Harmonin klassinen liftari-elokuva Liftari (The Hitcher, 1986 USA) imee ideaa juuri tästä kaupunkitarinasta.

Pölyinen Keski-Yhdysvaltain valtatie, raskas jenkkiauto kulkee suoralla tiellä, kun vuorten takana taivaalla välähtää salama. Pian taivaalta sataakin kuin saavista, eivätkä tuulilasinpyyhkimet pysty kunnolla pitämään lasia kuivana. Väsynyt nuori kuski nukahtelee välistä, mutta herää rekan äänitorven huutoon. Nuori mies Jim Halsey (Thomas Howell) väistää omalle kaistalle ja säikähtää todella paljon. Muutaman mailin jälkeen tiesivussa näkyy liftaaja, jonka poika aikookin ottaa kyytiin, jotta pysyisi heräillä. Vettä valuva pitkätakkinen mies astuu autoon. Hiljaiselta mieheltä ei irtoa keskustelua, eikä hän suostu kertomaan minne haluaa matkata. Yllättäen Jim tajuaa, että liftaaja saattaa tappaa hänet ja niinpä hän onnistuu heittämään liftaajan ulos autosta.

Asetelma on klisheinen, suoraan nuorisokauhun alusta. Mutta Liftari ei ole saanut vaikutteita suuremmin teinikauhuiluista, vaan tarina on oma. Lupaava alku kääntyykin reilun kolmen vartin jälkeen masentavan puuduttavaksi psyko-actioniksi, joka paikoin muistuttaa Blues Brothersia poliisiautojen lentäessä. Mielipuolisuutta tuo Rutger Hauerin (Blade Runner) liftarihahmo John Ryder, joka listii elokuvassa kylmäverisesti poliiseja kuin myös muita valtatienkäyttäjiä. En tiedä kuinka paljon synkistelevä David Lycnh on innostunut "highway" -teemasta Liftarin kautta, mutta samanlaista tunnelmaa keskiviivoineen elokuvista löytyy.

Liftari saa osaltaan anteeksi mielipuolisuutensa ja epäloogisuutensa valmistusaikansa mukaan. Pimeällä 1980-luvulla tapahtui varmaan kaikkea kamalaa, josta nykyään kertomassa on muun muassa viimevuotinen American Psyko. Elokuva ei kulje yhtä suoraan mitä valtatie Arizonassa, vaan käsikirjoitus saa kummallisia käännöksiä. Päähenkilö Jimin motiivit jäävät kovin aukinaiseksi. Odotin, että nuorelta mieheltä paljastuu ainakin lievään skitsofreniaan suuntautuvia oireita, mutta mikään lääketieteellinenkään teoria ei pysty selittämään elokuvan nuoren miehen tekoja.

Liftari on kuitenkin sopivan klassinen, että uskallan antaa anteeksi yllättävän paljon. Leikkaamattomassa versiossa ei tule esille mitään kovin "leikattavia" kohtauksia. Edes kohtaus, jossa Jimin tyttöystävä joutuu köytetyksi perävaunun ja rekan väliin "naruksi" ei näy kokonaan, vaan ohjaaja Harmon feidaa kohtauksen pimentoon. Kyseisen kohtauksen olen tainnut nähdä joskus todella pienenä televisiosta puoliksi, jolloin siinä oli vielä todellista särmää. Nyt elokuvan mielettömyys ei tunnu Rutger Hauerin hahmossa aivan niin suurena, liftari on kauhean kaukainen kuin metsästäjä sorsastuksella ampumassa pikku poliiseja. Paikoin purskahdin hermostuneesti nauruun, kun juonessa ilmeni kummallisia ja yksinkertaisia käännöksiä. Tällainen on välillä todella ikävää ja usein nautinto katsoa elokuva loppuun menee samalla.

Hassua, että en oikein keksi kenelle suosittelisin elokuvaa. Toisaalta elokuva sopii juuri action-diggareille, mutta myös jonkin sortin trillerin ystäville. Mutta muutama huolella hoidettu autonkaato ja bensa-aseman räjäytys eivät varmasti irrota toiminnanystäviä jääkaapilta, eikä jännityksen puolikaan tarjoa koko elokuvanmitan nautittavaa katsomista. Liftari on siis väliinputoaja, jonka parhaimmat esityskaudet ovat jo menneet kymmenen vuotta sitten, joten "leikkaamaton versio" ei innosta 1½ tuntia.