Liikkuva linna - Hauru no ugoku shiro (2005)

”Häilyväinen sydän on ainoa vakaa asia maailmassa.”

Anime -buumin ollessa kovimmillaan, me maallikot saamme nauttia vain ajoittaisista näytteistä, jotka tulevat suurempaankin teatterilevitykseen. Ohjaaja Hayao Miayazaki onkin minun kaltaiselleni katsojakunnalle tärkeä nimi ja synonyymi laadukkaalle animelle. Tällä kertaa Miayazaki on tarttunut Diana Wynne Jonesin romaaniin ja iskenyt oman tunnusomaisen leimansa siihen.

Liikkuva linna -elokuvan (2004 Japani) tarina alkaa, kun hattukaupassa työskentelevä Sophie kohtaa Turhamaisuuden velhon, joka langettaa häneen loitsun, jonka johdosta Sophie omaksuu 90 –vuotiaan mummon olomuodon. Tästä tapahtumasta alkaa fantasiaseikkailu, jossa on niin paljon juonenkäänteitä ja –kiemuroita, että sitä on turha selittää tässä sen enempää.

Miyazakin tuotannossa on aina vallitsevana piirteenä ollut fantasia, jossa on hiukan arkirealismia. Elokuvassa liikutaan jossain aivan omassa uniikissa todellisuudessa. Miljöö ja puvustus viittaisivat 1800 –luvun lopun tai Ensimmäisen maailmansodan aikoihin ja että tapahtumat sijoittuisivat Eurooppaan. Silti tarinassa liikutaan velhojen, noitien ja avaruusalusten sotatantereella, kuin se olisi täysin arkipäivää.

Miayazakin elokuvat ovat nojanneet usein lapsen mielikuvitukseen ja tuoneet tätä kautta naivistisen ajattelun vapauden arkielämän tylsistyneisiin kaavoihin, kuten Totorossa, Punaisessa siassa ja Henkien kätkemässä jo aikaisemmin nähtiin. Liikkuvassa linnassa pääosassa on jälleen nuoria ihmisiä, mutta Sophien mummo-olemus luo kokonaan uuden näkökannan nuoruuteen ja positiiviseen elämänasenteeseen. Lisäksi Miayazakin elokuvissa on ratkaistu palkitsevasti koomisen sivuhenkilön toteutus. Sen sijaan että hahmo yrittäisi olla hauska puhumalla koko ajan vitsejä, kuten asia länsimaisissa animaatioissa toteutetaan, niin Miayazakin elokuvissa hahmot luottavat hiljaisuuteen ja siihen että he näyttävät huvittavilta.