Gigli (2003)

Gigli - rajua rakkautta (Gigli, 2003 USA) surkeaakin surkeampi maine ylsi Suomeenkin jo kauan sitten, vaikka itse elokuvan voi täällä katsastaa vasta nyt, suoraan DVD:ltä tietenkin. Kaikki, joilla on mahdollisuus seurata esim. sellaisia ohjelmia kuin Late Night With Conan O´Brien tai Tonight Show With Jay Leno ovat saaneet nauttia Gigli-vetoisesta huumorista jo useita kuukausia, sillä elokuvan huonous on ollut varsin kestävää ravintoa merten takaisille koomikoille. No onko Gigli sitten yhtä huono kuin sen maine? Ikävä kyllä vastauksen täytyy olla myöntävä. Vaikka monet kriitikot ovat sittemmin antaneet armollisiakin arvioita elokuvasta, itse en tähän kykene, sillä Giglissä yhdistyy melkein kaikki huono ja epäonnistunut mitä elokuvassa voi olla.

Mutta lohdutukseksi kaikille Bennifer-faneille voisin kuitenkin todeta, että vaikka Gigli onkin järkyttävän huono elokuva, se ei suinkaan ole kaikkien aikojen huonoin elokuva (vielä huonompia viime vuosilta ovat esim. Blair Witch Project 2: Book of Shadows ja Taistelukenttä maa), eikä välttämättä edes vuoden huonoin elokuva. Gigli ei myöskään ole juurikaan sen huonompi kuin useat muut romanttiset komediat, joita Hollywoodista pukataan markkinoille harva se päivä.

Giglin ohjaaja ja käsikirjoittaja Martin Brest ei oikeasti ole täysin kelvoton ohjaaja, itse asiassa hänen töitään ovat niinkin laadukkaat elokuvat kuin Beverly Hills kyttä I, Keskiyön pako ja jopa Naisen tuoksu. Al Pacinolle myönnettiin Oscar parhaasta pääosasta elokuvassa Naisen tuoksu 1993, joten mainettakin Martin Brestille on kertynyt Hollywoodissa. Sittemmin Brestin ura alkoi laskemaan Meet Joe Blackin ja nyt Giglin ansiosta. Saa nähdä miten mies kokoaa itsensä tulevaisuudessa.

Juoni on elokuvassa niin yksinkertainen, idioottimainen ja epäuskottava, ettei sen selostamiseen kannata tuhlata montaa riviä. Larry (Affleck) ja Ricki (Lopez) tulkitsevat kahta gangsteria, jotka ovat saaneet pomoltaan Louisilta (Lenny Vito) käskyn kidnapata yleisen syyttäjän kehitysvammaisen veljen. Tämän jälkeen olisi tarkoitus kiristää yleistä syyttäjää ja painostaa häntä luopumaan syytteistä suurta gangsteripomoa Starkmania (Al Pacino) vastaan. Kuinka ollakaan, kehitysvammainen nuorukainen Brian (Justin Bartha) osoittautuu kuitenkin sympaattiseksi hepuksi, joka tuottaa tietenkin tunnon tuskia kahdelle kylmäveriselle rikolliselle ja kaiken huipuksi Larry alkaa vielä lämpenemään kauniiseen kollegaansa. Ikävä kyllä Ricki paljastuu lesboksi ja tämä on omiaan aiheuttamaan kitkaa heidän välilleen.

Gigli on tosiaan todella huono elokuva, jokaisella mahdollisella tavalla. Dialogi on niin huonoa, että jopa Jackie Chanin 80-luvun alkupuolen tuotoksien rautalangan vääntö on herkkua tähän soopaan verrattuna. Asiaa ei tietenkään helpota myöskään se, että Lopez ja Affleck eivät ole pelkästään täysin kyvyttömiä pelastamaan elokuvaa huonon dialogin kourista, vaan itse asiassa pahentavat sitä ammattitaidottomuudellaan. Affleckin tulkinta wannabe-macho-gangsterista tuo kyyneleet silmiin, toisinaan naurun ja toisinaan surun myötä. Lopez puolestaan on hyvin tietoinen siitä, että useat miehet pitävät häntä viehättävänä ja tyytyykin vaan poseeraamaan mahdollisimman keimailevasti, laukoen aina toisinaan todella latteita vitsejä tai mukamas nokkelia lausahduksia. Jollain ilveellä mukaan on myös saatu Al Pacino ja Christopher Walken, joilla molemmilla on yksi lyhyt esiintyminen elokuvassa. Pacinon rooli gangsteripomona on vielä jokseenkin johdonmukainen, mutta Walkenin rooli Starkmania jahtaavana etsivänä on täysin käsittämätön, eikä hänen ainoassa kohtauksessaan ole mitään järkeä. Sama ongelma vaivaa monia elokuvan kohtauksia: ne eivät liity mitenkään elokuvan ns. "juoneen", eivät ole hauskoja, eivätkä henkilöhahmoja syventäviä vaan suoraan sanottuna turhia ja käsittämättömiä.

Tässä tuleekin esille elokuvan huono käsikirjoitus, josta Brest saa ottaa syyt omille niskoilleen. Juoni on alun alkaenkin täysin typerä ja epäuskottava, se on kliseinen ja se on myös ennalta-arvattava ja tylsä. Kuulostaa epäilemättä aika julmalta, mutta näin se vain on. Vaikka jotkut kriitikot ovat antaneet varovaisen positiivisia arvosteluja elokuvasta, pitää sanoa, että niillä on todennäköisesti vain haluttu erottua massasta, sillä Giglillä ei ole mitään tarjottavaa karaistuneelle elokuvien ystävälle. Hyvin nuoret Bennifer-fanit saattavat jopa pitää tästä fiaskosta, mutta muille elokuvaa ei voi suositella, mitä nyt ehkä vahingoniloisen huumorin varjolla. Eikä tämä kidutus lopu kovin nopeasti, sillä elokuvalla on pituutta jopa 124 minuuttia, joka sekin on tässä tapauksessa osoitus kyvyttömyydestä nähdä elokuva kokonaisuutena, sillä mukana on vähintään puoli tuntia materiaalia, jonka olisi ehdottomasti pitänyt päätyä leikkaamon lattialle. Varaa siis ruudun äärelle paljon hyvää syötävää, helpolla tästä et selviä.