Iloton katu - Die Freudlose Gasse (1925)

1920-luvun puolen välin tienoilla ilmestyi kaksi sodanjälkeisen Euroopan alennustilaa kuvaavaa elokuvaa, D. W. Griffithin Isn't Life Wonderful (1924) sekä G. W. Pabstin Iloton katu (Die Freudlose Gasse aka The Joyless Street, 1925). Teokset muodostuivat vedenjakajiksi tekijöidensä kohdalla: Griffithin tapauksessa voidaan puhua hänen viimeisestä suuresta elokuvastaan, kun taas Pabstille Iloton katu osoittautui hänen ensimmäiseksi merkittäväksi teoksekseen.

Itävaltalaissyntyinen Pabst oli tehnyt pitkän ja vaikuttavan uran teatterin parissa ennen siirtymistään elokuvamaailmaan vuonna 1923, jolloin saksalaisen elokuvan suuruudenkausi ekspressionistisine mestariteoksineen alkoi kääntyä kohti loppuaan. Pabst ei lähtenyt tekemään elokuvia vanhan kaavan mukaan, vaan pyrki ensimmäisten elokuvakokeiluidensa jälkeen aiempaa realistisempaan toteutukseen. Iloton katu, hänen kolmas elokuvansa, herättikin aikalaisissa melkoista hämmennystä.

Hugo Bettauerin tarinaan pohjautuva elokuva on kertomus maailmansodan jälkeisestä Wienistä, jonka loisto ja arvokkuus ovat historiaa kaupungin ajauduttua sodan jälkeiseen kurjuuteen. Yhteiskunta on jakautunut täydellisesti kahtia; köyhät jonottavat kortteleissaan ruokaa rikkaiden pitäessä ylellisiä kestejään kaupungin hienostoravintoloissa. Rahalla saa mitä vain kunnian ja moraalin ollessa kadonneita hyveitä.

Elokuvan realismi on voimakasta. Aivan kuten Griffith oli tuonut julki köyhyyden armottomuuden mestariteoksessaan Katkenneita kukkasia (1919), myös Pabst onnistuu tässä erinomaisesti. Yhteiskunnan alennustila ja täydellinen kahtiajakautuminen tulevat esille hätkähdyttävällä voimalla ja mikä parasta, täysin vailla turhaa sentimentaalisuutta tai sievistelyä.

Erinomaisen aikakausikuvauksen täydentävät osaavat näyttelijäsuoritukset. Vasta supertähteyteen matkalla ollut Greta Garbo sekä skandinaavisen elokuvan ensimmäinen suuri naistähti Asta Nielsen nousevat elokuvan keskeisiksi hahmoiksi ja heidän hillityn ilmaisevaa näyttelemistä onkin todellinen nautinto katsoa. Monista saksalaiselokuvista tutut kasvot Werner Kraussin johdolla täydentävät vahvan ja laadukkaan näyttelijäkokonaisuuden.

Pabstin melankolinen läpimurtoelokuva joutui tuoreeltaan pahennuksen kohteeksi. Vaikka lehdistö olikin ohjaajan näkemyksien suhteen hieman suvaitsevampi, arvostelivat monet kriitikot Pabstin visioita rankalla kädellä. Synkäksi luokiteltu elokuva joutui sensuurin kynsiin ympäri maailmaa, sillä sen kuvaamaa yhteiskuntaa pidettiin aivan liian brutaalina suurelle yleisölle esitettäväksi. Vuosikymmenten ajan elokuvasta oli olemassa ainoastaan lyhennelmiä, kunnes 1997 siitä restauroitiin alkuperäistä vastaava, liki kolmituntinen kopio. Valitettavasti tätä versiota ei ole yleisessä jakelussa, vaan nykykatsojan on tyydyttävä hieman alle kaksituntiseen, pahasti keskeneräisen tuntuiseen versioon.