Christian Bale ja Emily Watson.

Taye Diggs.

Christian Bale ja Taye Diggs.

Christian Bale ja Taye Diggs.

Kurt Wimmerin (Ultraviolet) kirjoittamaa ja ohjaamaa Cubicia katsoessa ensimmäisenä mieleen tulee ”höh, tämähän on pelkkä Matrixin kopio.” Katselun edetessä mielipide kyllä muuttuu.

Elokuva sijoittuu lähitulevaisuuteen, maailmaan jossa eletään kolmannen maailmasodan jälkeistä aikaa. Ihmiset elävät vahvan kurin alaisuudessa yhteiskunnassa, jossa ihmelääke Proziumin avulla kitketään tunteet. Maailma ei silti, lääkkeestäkään huolimatta, ole täysin rauhallinen ja turvallinen, sillä kaupunkien ulkopuolella elää ihmisiä jotka eivät ole hyväksyneet uuden yhteiskunnan lakeja eivätkä käytä Proziumia. Näitä tunnerikollisiksi kutsuttuja jahtaa Grammaton-papisto, jonka tehtävänä on hävittää kaikki tunteisiin vetoava, sekä tuoda tunnerikolliset kaupunkiin hävitettäviksi.

Christian Bale (Amerikan Psyko) esittää korkea-arvoista pappia, John Prestonia joka metsästää tunnerikollisia. Kun Prestonin kanssa työtä tekevä pappi Errol Partridge (Sean Bean) osoittautuu tunnerikolliseksi, alkaa Preston kyseenalaistaa puolustamansa yhteiskunnan periaatteita. Eikä aikaakaan, kun hän huomaa olevansa uuden partnerinsa Brandtin (Taye Diggs) silmätikkuna ja vaarana jäädä itse kiinni tunnerikollisuudesta.

Cubic (2002, Yhdysvallat) on hyvin yhteiskuntakriittinen ja omaperäinen. Näkemyksellinen ja persoonallinen elokuva uppoaa myös toiminnan hakuisille, sillä elokuvassa on näyttäviä toimintakohtauksia. Myös elokuvan yleisilme on näyttävä, varsinkin värimaailma on hyvällä tavalla häiritsevän harmaa ja väritön.

Kaikki näyttelijät tekevät onnistuneet roolisuoritukset, vaikka papiston päällikkö Dupont (Angus Macfadyen) jääkin jotenkin etäiseksi. Christian Bale tekee vanhasta muistista hyvän suorituksen eleettömän ja tunteettoman päähenkilön tulkitsemisessa. Ja Sean Bean (Flightplan) tekee takuu varmaa työtä kärsivän, mietteliään ja sympaattisen hahmon esittämisessä.

Cubic on näyttävä, näkemyksellinen ja toiminnantäytteinen elokuva joka sytyttää katsojassa ajattelua.

Teksti © 2008 Tomi Jokinen