Ihmisen pojat - Children of Men (2006)

Meksiko saattaa olla elokuvan uusi Iran, tai ainakin kaikki mielenkiintoiset tekijät tulevat sieltä. Viime vuoden näyttävimmät ja kuitenkin melko universaalit elokuvat tulivat juuri meksikolaisten tekijöiden käsistä. Guillermo del Toron Pan’s Labyrith ja Alejandro Gonzales Iñarritun Babel saavat rinnalleen Alfonso Cuarónin elokuvan Ihmisen pojat (Children of Men, 2006 Yhdysvallat, Iso-Britania).

Isien pojat on mietityttävä sci-fi-scenario, jonka perimmäinen idea on että ihmiset ovat lakanneet saamasta lapsia. Tämä maailmanlaajuinen hedelmättömyys syöksee maapalloa kohti melkein apokalyptista tilaa, jossa valtiot jakavat ihmisille itsemurhapaketteja ja eri ryhmittymät ovat nousseet vastarintaan. Elokuvan keskiössä on omat lapsettomuustraumansa kantava Theo (Clive Owen, Closer, Sin City), joka sekaantuu vastarintaliikkeen toimintaan. Liike on saanut käsiinsä mustan naisen, joka on kuin ihmeen kaupalla raskaana. Ennen kuin huomaavatkaan, Theo ja odottava nainen ovat pakomatkalla, jossa kehenkään ei voi luottaa.

Cuarón näyttää todella synkän ja pessimistisen tulevaisuudenkuvan, jossa ei vaikuttaisi olevan toivoa lainkaan. Pelottavinta elokuvassa kuitenkin on, että se kertoo meidän ajastamme. Vaikka syntyvyystilastot onkin käännetty päälaelleen, on nykyajan pelot ja uhkakuvat tunnistettavina elementteinä elokuvassa. Maapallon kohtalo ja ihmiskonfliktit eri puolella maailmaa huolettavat koko ajan kiihtyvällä vahdilla. Cuarónin maailmanloppu on kuitenkin pastissi kaikesta eikä samalla mistään. Elokuva yhdistelee kuvastossaan viittauksia sekä Guantanamoon että keskitysleireihinkin ja ääri-islamistit ovat syntipukkeja siinä missä irlantilaiset vapaustaistelijat. Mitään varmaa ei sanota eikä sormea osoiteta kehenkään, mutta tärkeää on tiedostaa että viittaukset löytyvät nykyhetkestä.

Cuarónin taiteelliset viittaukset ovat myös mielenkiintoisia. Cuarón maalaa Tarkovskimaisilla sävyillä maailman, jossa King Crimson on klassista ja jossa Picasson Guernica ja Pink Floydin possu–ilmapallo ovat saman arvoisia teoksia. Elokuva on postmodernilla tavalla samaan aikaan kaikkea, muttei silti mitään tunnistettavaa yhtä. Tämä ei kuitenkaan haittaa kokonaisuutta, vaan kaikki palvelevat kaikkea.