Bleeder (1999)

Bleeder (1999 Tanska) on taas sellainen yksi kertomus niiden b-luokan kansalaisten elämästä, jossa päihteet, tupakasta viinaan ja hasiksesta heroiiniin eivät ole tuntemattomia arkipäiväisyyksiä. Kameraa kuljetetaan näissä filmeissä käsivaralla ja hahmot ovat inhimillisiä, yleensä epäonnistujia.

Kaksi vuotta sitten brittiläiset toivot esiin Nil By Mouth:n, jossa kuljettiin juuri näissä ympyröissä. Bleeder on nyt kuin Nil By Mouth. Mutta parempi. Tällaisten elokuvien menestys rapakon takana jenkkilässä ei ole taattua. Syy tähän on eurooppalaisten ja amerikkalaisten elokuvatottumukset, miten kansa haluaa asian kerrottavan.

Meikäläiset täällä "vanhassa maailmassa" haluavat asiat esitettävän mahdollisimman realistisesti, kun taas "naapurit" pitävät enemmänkin fiktiivisemmästä filmistä. Tämä tilanne on ollut ja tulee todennäköisesti pysymään. Siksipä Bleederin kaltaisia luuserikuvauksia arkielämästä tulee indie-ohjaajilta ja monelta muulta taholta runsaasti.

Trainspottingissa huumekulttuuria käsiteltiin hyvin ja tarpeeksi, joten Nicolas Winding Refnin ei kannattanut suoraan astua samaan soppaan. Miehen aikaisempi teos Pusher liikkui juuri näillä huumevesillä, joten aivan mieletöntä vaihdosta ei ole Bleeder'n kohdalla tullut.

Toinen brittiläinen filkka, Nimeni On Joe sopii hyvin Bleederin kanssa samaan genreen. Kummastakin löytyy myös rakkautta, ei viinaan, vaan naisiin kohdistettua. Bleederin päähenkilöinä liikkuu neljän miehen ryhmä, joita yhdistää toimintaelokuvat, toisia enemmän toisia vähemmän. Heistä Leonin (Kim Bodnia, Kiinassa syödään koiria) elämää seurataan tanskalaisessa suurkaupungissa. Mies saa kuulla, että hänestä on tulossa isä, joka pistää miehen synkäksi. Kaikki tiet tuntuvat sulkeutuvan ja ainoaksi jäisi perhe ja sen hengissä pito. Leonin mietteet tyttöystävästään, Louisesta (Rikke Louise Andersson) muuttuvat ja miehen mietteet muuttuvat niin, että turhaa väkivaltaa ei loppujen lopuksi edes tunneta. Bleederin hienoimpia puolia ovat juuri sen luoma pelko ja ahdistus pelkän yhden iskun ansiosta. Ei tarvita tulta ja räjähdyksiä, että tekisi häijyä.

Ohjaaja Refn on kuvauksellisenpuolen hoitanut samanlaisesti syvyyksiä hyödyntäen kuten Roman Polanski Yhdeksässä Portissa. Lean ja Lennyn kävelyt puistonhiekkatiellä on näppärästi hoidettu ja sovitettu dialogiin. Siinä missä David Fincherin Fight Clubissa hoisi synkistelyn mm. yläosattomien hakkaamisella Bleederissä tilanteet etenevät punaisten blackout- tyylisten feidauksen kautta rasistiseen uhkailuun.

Millaisessa tilanteessa ihminen onkaan, kun yhteiskunnan paineet kasaantuvat päälle? Verot, rasisimi, työttömyys, henkilökohtaiset suhteet, huumeet, välinpitämättömyys, hakkaaminen, alistaminen tai narsismi ovat osallisia. Itse sitä kuitenkin eniten voi ohjata omaa elämäänsä, joten...