Berliini, suurkaupungin sinfonia - Berlin: Die Sinfonie der Großstadt (1927)

Pikajuna matkaa halki maaseudun, ohi tehdasalueiden ja lähiöiden saapuakseen menneen Euroopan kenties kiehtovimpaan suurkaupunkiin, Berliiniin. Yksinäinen poliisi mittailee suurkaupungin autioita katuja koiransa kanssa, yöllisillä retkillään seikkaileva kissa kulkee kuvan poikki. Uinuva suurkaupunki alkaa vähitellen heräillä uuteen päivään.

Vuonna 1925 saksalaisen elokuvan tunnetuin käsikirjoittaja Carl Mayer oli totaalisen kyllästynyt studioelokuvien rajoittaviin kahleisiin. Hän halusi siirtyä studiomaailmasta luontoon, elämän pariin kuvaamaan maailmaa sellaisena kuin se oli. Niinpä hän alkoi valmistella ainoastaan visuaalisesti kerrottua elokuvaa Berliinistä. Hengenheimolaisekseen hän löysi maan johtaviin kuvaajiin lukeutuneen Karl Freundin, joka alkoi innostuneena kehitellä menetelmiä Mayerin ideoiden toteuttamiseen. Mayerin luonnokset toimivat perustana Freundille sekä koko joukolle kameramiehiä heidän tallentaessaan suurkaupungin elämää sellaisena kuin se oli, yksinkertaisena ja aitona.

Berliini, suurkaupungin sinfonian (Berlin: Die Sinfonie der Großstadt aka Berlin, Symphony of a Big City, 1927 Saksa) kolmas suunnittelija Walther Ruttmann sai tehtäväkseen koostaa valtavan materiaalin, mutta kun Mayer näki tämän aikaansaannoksen, ei hän pitänyt siitä lainkaan. Mayerin mukaan kooste oli aivan liian pinnallinen, joten hän irtisanoutui elokuvasta luovuttaen sen Ruttmannin haltuun. Myöhemmin Mayer suunnitteli vastaavanlaista elokuvaa Tonavasta, mutta sitä ei koskaan kuvattu.

Pinnallista tai ei, mutta kiehtovaa ja ihailtavasti toteutettua kylläkin. Täysin visuaalisesti kerrottu elokuva suurkaupungin elämästä tempaisee mukaansa ainakin jokaisen historiasta kiinnostuneen. Elokuva esittelee kaupungin läpikotaisin yhtäkään yhteiskuntaluokkaa unohtamatta; työläisiä suurten koneidensa äärellä, virkamiehiä ja porvareita hienoissa ravintoloissaan, koululaisia matkalla opinahjoon, prostituoituja hankkimassa asiakkaita. Kuvausryhmä on onnistunut tallentamaan Berliinin hektisen elämän sykkivänä ja elinvoimaisena, eli juuri sellaisena jollaiseksi 1920-luvun suurkaupunkia on kuvattu.

Elokuvan ydin on Ruttmannin energinen, paikoin kaoottiseksi yltyvä leikkaus, joka ei juuri anna katsojalle aikaa hengähtää. Elokuvan otokset kestävät ainoastaan muutaman sekunnin ajan, monin paikoin lyhyemmältikin. Kokonaisuus on kuitenkin erinomaisen hallittu, eikä katsoja joudu kertaakaan hämilleen valtavan informaatiotulvan alla. Ja vaikka Ruttmann viljeleekin elokuvassaan melko paljon yhteiskunnallisia vastakohtia, ei hänen tyylinsä ole sillä tapaa alleviivaava, että kohtauksia voisi pitää kovinkaan yhteiskuntakriittisinä epäkohdilla mässäilynä - pikemminkin yksinkertaisina, yhteiskunnan eri kerrostumia kuvaavina otoksina.

Elokuva menestyi varsin hyvin ja kuten tyypillistä on, se sai osakseen paljon jäljittelijöitä. Sen sijaan Ruttmannin uraan se ei juuri vaikuttanut, vaan hän on tästä kuuluisasta klassikosta huolimatta jäänyt vuosikymmenten saatossa jokseenkin tuntemattomaksi persoonaksi.