Annie Hall (1977)

Annie Hall (1977 Yhdysvallat) on yksi niistä elokuvista, jotka mainitaan melkeinpä aina, kun puhutaan kaikkien aikojen merkittävimmistä amerikkalaisista elokuvista. Jos ihminen on nähnyt yhden Woody Allenin elokuvan elämänsä aikana, se on todennäköisesti juuri Annie Hall. Viimeistään Annie Hallin myötä Allenin heiveröinen, silmälasipäinen olemus iskostui jokaisen elokuvan ystävän tajuntaan: sehän on se pieni ja nopeasti puhuva hermostunut kaveri. Allen on kuitenkin paljon muutakin. Annie Hall tarkoitti monessakin mielessä käännekohtaa hänen urallaan.

Ensinnäkin Annie Hallista alkoi Woody Allenin ja New Yorkin välinen elokuvallinen rakkaustarina, joka jatkuu edelleen, vaikka vanha mestari onkin siirtynyt 2000-luvulla Euroopan puolelle. New Yorkin kadut, puistot ja ravintolat näyttelevät poikkeuksellisen suurta roolia hänen useimmissa elokuvissaan, tästä selkein ja kuuluisin esimerkki lienee elokuva Manhattan (1979). Annie Hallin myötä alkoi myös Allenin ja kuvaaja Gordon Willisin (Kummisetä, All The President´s Men) yhteistyö, joka tuli kestämään kahdeksan elokuvan ajan.

Annie Hall oli myös se ratkaiseva merkkipaalu, jonka myötä Allen siirtyi puhtaasta komediasta vakavamman draaman puolelle. Annie Hallin, Interiorsin (1978) ja Manhattanin jälkeen ei näyttänyt olevan enää paluuta Bananasin (1971) ja Sleeperin (1973) kaltaisten kreisikomedioiden pariin. 1970-luvun lopulta lähtien Allen alettiin tuntea älykkäänä ja vakavana elokuvantekijänä, jonka draamakomediat henkivät parhaimmillaan kypsyyttä ja herkkyyttä.

Myös Allenille tyypillinen alku- ja lopputekstien yksinkertainen valkoinen fontti mustalla pohjalla nähdään Annie Hallissa ensimmäistä kertaa. Tästä lähtien Allen tuli käyttämään kaikissa elokuvissaan tuota samaa tyyliä.

Annie Hallissa Woody Allen esittää neuroottista koomikkoa Alvy Singeriä, jolla ei ole paljoakaan onnea naisten kanssa. Yhteisten ystävien kautta Alvy tapaa eräänä päivänä Annien (Diane Keaton) ja tästä alkaa suhde, joka ei ole lainkaan helppo kummallekaan osapuolelle. Elokuvassa käydään läpi tätä suhdetta Alvyn näkökulmasta.

Annie Hallissa viehättää eniten se, että Allen ei ole pitänyt siinä mitään itsestäänselvyytenä vaan se tuntuu aidosti omaperäiseltä. Heti aluksi hän poikkeaa elokuvien valtavirrasta puhumalla suoraan kameraan katsojalle – jota joissain piireissä pidetään suurena tyylirikoksena. Allen ei ole myöskään rakenteellisesti tyytynyt tavanomaiseen, vaan kronologisen kerronnan sijasta näemme ”nykyhetkeä” ja takautumia vuorotellen. Modernille katsojalle tämä ei ole mitään uutta, mutta Allen hallitsee elokuvan rakenteen täydellisesti, ja sitä on pakko ihailla vieläkin.

Visuaalisesti Annie Hallissa on kiinnostavinta Gordon Willisin kuvaus. Allenille tyypillisissä pitkissä otoissa kamera ei lainkaan välttämättä seuraa päähenkilöitä heidän keskustellessaan, vaan näyttelijöiden kehyksestä sisään ja ulos vaelteleminen antaa melkein spontaanin vaikutelman. Myös jaetun kuvan, ns. split-screenin käyttö on nykyään lähes arkipäiväistä, mutta 70-luvulla sen käyttö oli silmiin pistävämpää, vaikka ei silloinkaan mitenkään tavatonta. Totean taas: tänä päivänä edellä mainitun tapaiset ratkaisut eivät tunnu mitenkään erityisiltä, mutta 70-luvulla tässä nähtiin selkeänä Allenin oma tyyli. Kuten Woody Allenin elokuvissa aina, myös Annie Hallin tyylin ja rakenteen määrittelee sen sisältö, ei koskaan päinvastoin – niin kuin pitääkin.