Kolumni: Vanhat ulos, uudet sisään!

Kuka muistaa ajat, jolloin Bill Murray, Robin Williams, John Belushi, Dan Aykroyd, Chevy Chase, Billy Crystal ja Martin Short edustivat komedian kirkkainta kärkeä Hollywoodissa? Entä sellaiset komediaklassikot kuin Caddyshack, Ghostbusters, Fletch, Spies Like Us (Mitäs me vakoojat), The Blues Brothers, The Jerk (Superhulttio), Plains, Trains & Automobiles (Vauhdilla Chicagoon) ja monet muut? Kyllähän nuo edelleen monilla on muistissa, eihän niistä nyt niin kauaa ole. Kaikkia edellä mainituista esitetään edelleen säännöllisesti televisiokanavilla ympäri maailmaa, myös meillä täällä Suomessa. Entä kuka muistaa Eddie Murphyn, Steve Martinin ja John Candyn? Listaan voisi kirjoittaa monia muitakin nimiä. Monet heistä aloittivat legendaarisesta Saturday Night Live -ohjelmasta ja jatkoivat siitä sitten rahakkaammille ja suuremmille apajille – elokuviin. Monet heistä ovat kuvioissa edelleen, jotkut tosin puoliväkisin: Murphy on edelleen aktiivinen, mutta ei ole naurattanut enää aikoihin, Aykroydin ura on kaikilta osin ollut laskussa jo kauan ja Shortin ja Chasen voisi olettaa jo kuolleen, ellei paremmin tietäisi. Candy puolestaan on jo ihan oikeasti kuollut ja Crystal tekee elokuvia vielä entistäkin laiskemmin. Näin ne vuodet vierivät ja luonto vaatii omansa. Onneksi Martin, Williams ja Murray vielä jaksavat, tosin hekin ovat siirtyneet jo pitkälti vakavampiin rooleihin ja jättäneet pääsääntöisesti komedian nuoremmille.

Kukas meitä nyt sitten naurattaa, kun menneet tähdet ovat himmenneet? Kenelle nämä aikansa kumarrellut ja kiitellyt koomikot sitten luovuttivat työmaansa? 90-luku ja erityisesti sen loppuosa tuntui komediamielessä allekirjoittaneesta hieman köyhältä. Martinin ja Williamsin rinnalle nousi sellaisia nimiä kuin Jim Carrey, Adam Sandler ja Mike Myers (joista kaksi viimeksi mainittua ponkaisivat kuuluisuuteen – mistäs muualta kuin Saturday Night Livestä), mutta heiltä ei tainnut kuitenkaan jäädä jälkeen vielä tässä vaiheessa sellaisia klassikoita kuin mitä 80-luvulta muistetaan. Vaikka ei sinänsä, Ace Ventura, Happy Gilmore ja Wayne´s World olivat nekin ihan hauskoja pätkiä. Ja ovat vieläkin.

Kun Robin Williams alkoi panostaa enemmänkin draamaan kuin komediaan, Steve Martinin elokuvat alkoivat olla yhtä hauskoja kuin maksakirroosi ja Billy Crystal teki elokuvia raivostuttavan harvoin, rupesi varmasti monia huumorin ystäviä huolestuttamaan. Vanhat koomikot alkoivat kadota, eikä uusia tullut samaa vauhtia tilalle. Onneksi huoli osoittautui vain väliaikaiseksi, sillä 2000-luku toi mukanaan muutoksia komedian kentälle. Jopa niin suuria muutoksia, että voidaan puhua aivan oikeutetusti komedian vallankumouksesta. Vanhojen nimien rinnalle – ja ohikin – alkoi nousta uusia, nuoria ja valovoimaisia koomikoita, kuten Will Ferrell, Ben Stiller, Jack Black, veljekset Owen ja Luke Wilson, Vince Vaughn ja meillä Suomessa vasta hiljattain (40-vuotias neitsyt -elokuvallaan) läpimurron tehnyt Steve Carell. USA Today nimesi vuonna 2004 tämän ryhmän leikkisästi Frat Packiksi 60-luvun Rat Packin mukaan. Ryhmän lempinimi on jäänyt elämään, eikä vertaus Sinatraan ja kumppaneihin olekaan täysin tuulesta temmattu. Nämä kaikki herrat ovat valtavan suosittuja maailmalla ja heidän palkkinsa ovat viime vuosina nousseet tähtitieteellisiksi. Ja mikäs siinä, kyllähän miehet huimat shekkinsä ansaitsevat. Tosin silläkin on varjopuolensa: harvalla on enää varaa palkata montaa Frat Packin miestä samaan elokuvaan.

Vuosien ja naamojen mukana on myös muuttunut koko elokuvagenre. On aika turvallista sanoa, että joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta 2000-luvun komediat ovat suhteellisen kaukana 80-luvun kilteistä koko perheen elokuvista. Parissakymmenessä vuodessa komediat ovat muuttuneet kielenkäytöltään ja teemoiltaan vapaamielisemmiksi. Esimerkiksi Chevy Chasen, Billl Murrayn ja Steve Martinin komediat sopivat yleensä melkein kaiken ikäisille, eikä niissä montaa voimasanaa viljelty, jos yhtäkään. 2000-luvulla monien menestyskomedioiden vitsit pyörivät pitkälti peräaukon ja sukupuolielimien ympärillä (esim. Scary Movie, Austin Powers), 40-vuotias neitsyt elokuvassa mietiskellään eläinseksiä ja Clerks II:ssa siirrytäänkin eläinseksin miettimisestä itse aktiin. Onhan Tom Green -niminen herrasmieskin tainnut lahjoittaa tälle aihealueelle gagin tai pari.

Piti näistä uuden sukupolven koomikoista ja komedioista tai ei, totuus lienee, että ne kuitenkin heijastavat kuvan yleisöstään ja kohderyhmästään. Tuskin mikään muu elokuvagenre on ollut niin herkkä peilaamaan omaa aikaansa ja yleisöään kuin komediat. Komediat ovat oman aikansa tuotteita ja hyvä komedia on aina tuore. Kenties juuri tästä syystä samat koomikot harvoin pysyvät pitkään alansa aallonharjalla. Ja ehkäpä juuri vaihtuvuus on komedian elinehto.