Kolumni: Pikku-Pekka, elokuvan ystävä

Digital Versatile Disc, tuttavallisemmin DVD, on mullistanut monen elokuvankeräilijän elämän täysin. Nykyään, kun miltei kaikki suosikkielokuvat on saatavissa tässä jumalaisessa muodossa, on tosin melko harhaanjohtavaa puhua elokuvankeräilijöistä, oikea nimitys olisi ennemminkin dvd-keräilijä. Mitä minä oikein horisen?

Mennäänpä ajassa kymmenen vuotta taaksepäin, vaikkapa vuoteen 1995. Tarinan päähenkilö, Pikku-Pekka, oli tyypillinen yläasteen juuri aloittanut nuori. Hänen lempiharrastuksensa olivat elokuvat, joita hän keräsi innokkaasti hyllyynsä. Kreikkalaiset ja hollantilaiset viidennen polven kauhuelokuvakopiot olivat Pikku-Pekan silmäterä, joiden vuoksi hän olisi ollut valmis myymään jopa vanhempiensa omakotitalon, mikäli se olisi ollut mahdollista. Matematiikan tunnilla Pikku-Pekka näki houreisia haaveunia suosikkielokuvansa Manaajan senegalilaisesta versiosta, joka olisi leikkaamaton ja huhujen mukaan saatavilla. Se hänen olisi pakko saada hyllyynsä, maksaisi mitä maksaisi. Pekka näki jo sielunsa silmin tuon kuuluisan kauhuelokuvaklassikon omassa videokokoelmassaan. Voi sitä naapurin Lassen kateuden määrää, Pekka hymisteli mielessään ja alkoi heti säästää elokuvan hintaa viikkorahoistaan. Puolen vuoden ajan Pekka eli askeettisesti, kunnes tarvittavat sataset oli kerätty kokoon ja hän sai viimein haluamansa. Pekka oli maailman onnellisin poika.

Kymmenen vuotta vierähti. Pekka valmistui kuin valmistuikin koulusta, kävi armeijan ja pääsi mukaan työelämään. Moni asia Pekan elämässä on muuttunut, mutta yksi on edelleenkin rakas: elokuvat. Tai niin hän väittää.

Tosi asiassa Pekan suuri rakkaus on tarinan alussa mainittu ihmekiekko, joka astui Pekankin elämään muutama vuosi sitten. Sinä päivänä hänen elämänsä muuttui täysin. Ei enää huonokuntoisia kreikkakopioita, ei nauhuria rikkovia, ruttuisia ja likaisia kasetteja. Kaikki Pekan suosikkielokuvat löytyivät läheisen DVD-kaupan hyllyltä, siellä komeili hänen suosikkielokuvansa Manaajakin. Pekka antoi videonauhurinsa vanhemmilleen, sillä kukapa sellaista enää tarvitsisi. Myös korkeat, tuhansien markkojen videokasettipinot saivat kyytiä Pekan raivatessa tilaa uudelle kotiteatterilleen. DVD on päivän sana, Pekka julisti, alkaessaan haalia ikisuosikkejaan uudessa formaatissa.

Mutta mitä ihmettä? Manaajan hinta oli suorastaan järkyttävä. Tuo nylkyrihintoja pitävä kauppias julkesi pyytää elokuvasta kaksikymmentäviisi euroa. Jumalaton hinta, Pekka kirkui kauhuissaan myyjälle, minä en ainakaan maksa noin paljoa. Turhaan siinä myyjä yritti kertoa formaatin säilyvyydestä ja muista eduista. Pekka piti päänsä ja käveli raivoissaan kaupasta ulos.

Pekka piti topakasti päätöksestään kiinni ja odotti elokuvan hinnan putoamista. Aika kului, mutta viimein hänen odotuksensa palkittiin Manaajankin päätyessä alekoriin. Tyytyväisenä myhäillen Pekka osti elokuvan, olihan hän säästänyt puolen vuoden odottelullaan kokonaista viisitoista euroa ja unohti samalla kaikki ne viiden euron tyhjänpäiväisyydet, joita hän oli alennuslaareista tuona aikana hankkinut ja jotka ainoastaan keräsivät pölyä hänen yksiönsä nurkissa.

Suu muikeana Pekka viritti kotiteatterinsa toimintavalmiuteen ja alkoi katsoa elokuvaa. Vasta nyt hän saisi eläytyä tuon mestariteoksen salaperäiseen maailmaan täysillä. Tuhansien eurojen kotiteatteri möyrisi kuin jalopeura konsanaan vanhan vihtahousun ja isä Merrinin ottaessa mittaa toisistaan. Viimeinkin Pekan elämä oli elämisen arvoista. Tai niin hän luuli, kunnes karu totuus paljastui hänelle.

Elokuvaa katsellessaan Pekka koki pettymyksen, joka sittemmin vaihtui epätoivosta raivoon ja miltei hermoromahdukseen. Julkaisu ei ollutkaan täydellinen. Kuvassa oli kohinaa eikä bassokaiutinkaan onnistunut irrottamaan sohvaa lattiasta. Lisämateriaalit olivat aivan liian vähäiset, niitähän olisi pitänyt olla ainakin kolmen tunnin verran. Tyrmistyneenä ja hammasta purren Pekka tuijotti ostoskuittia ja totesi tulleensa huijatuksi. Hän oli maksanut kymmenen euroa suosikkielokuvastaan, joka osoittautui täysin katselukelvottomaksi. Kotiteatterin kakofonian keskellä hän kirjautui internetin keskustelufoorumeihin, joissa hän tilitti avoimesti tuntojaan. Kymmenet kohtalotoverit yhtyivät hänen suruunsa ja kertoivat omista kokemuksistaan. Pekka sai lukea kauhutarinoita, jotka eivät pyyhkiytyneet koskaan hänen mielestään: eräskin henkilö oli ostanut viidellätoista eurolla elokuvan, jossa ei ollut edes DTS-raitaa, toinen valitteli viiden euron ostoksensa kommenttiraidan puuttumista. Eivätkö nuo ahnaat riistokapitalistit, nuo sielunsa rahalle myyneet julkaisijat lainkaan ajatelleet elokuvan ystäviä? Kiukkuunsa miltei tukehtuen he jatkoivat keskusteluaan tuntikausia, päiviä, viikkoja ja kuukausia. Ja sama keskustelu ja valitus jatkuu edelleen, miltei jokaisen elokuvan yhteydessä. Eikö pääasia olekaan enää elokuva?

Kari Glödstaf Kirjoittaja on kolmenkympin kriisissään piehtaroiva hyvän elokuvan ystävä.