Laadukasta elokuvalukemista

On kylmä tosiasia, että kotimaiset paperille painetut elokuvalehdet on laskettavissa yhden käden sormilla. Jäätäväksi tämän tosiseikan tekee se, että ainoastaan yksi niistä on monipuolinen, elokuvaa syvemmälti tutkiskeleva lukupaketti muiden tarjoillessa kasvottomia arvioitaan lukijoilleen. Asiaan piti tulla muutos vuosi sitten, kun markkinoille ilmestyi uusi elokuvalehti, Hohdon yhdistyttyä Episodiin. Päätoimittajan huikeiden "haluamme olla kaikkien elokuvan ystävien yhteinen lehti" – visioiden kaikuessa vieläkin onttouttaan on helppo todeta, että metsään on menty ja pahasti.

Tämä nyt melkein vuoden ikäinen lukupaketti on kuin kalpea varjo edeltäjästään, jos sitäkään. Jos lehden tarkoituksena on palvella mahdollisimman laajasti elokuvista kiinnostunutta lukijakantaa, miksi se ei sitten edes pyri siihen? Onko nykyaikaisen, nuorille suunnatun aviisin tarkoituksena tarjota ainoastaan ylimalkaisia esittelyjä ja monissa numeroissa läpikäytyjä itsestäänselvyyksiä sen sijaan, että se pyrkisi tarjoamaan sisältörikkaampaa ja laveampaa materiaalia lukijoilleen? Kaikki vähänkään valtavirrasta poikkeaviin elokuviin viittaavat artikkelit on karsittu minimiin ja huomio on keskittynyt ainoastaan uusimpien menestyselokuvien ympärille. Tämähän ei sinänsä ole virhe – jopa minunlaiseni elokuvankatsoja hyväksyy sen – mutta kun lehti toisensa jälkeen liikutaan ainoastaan megaelokuvien ympärillä, alkaa moinen ärsyttää: toistakymmentä sivua Star Warsista, Sin Citystä ja Harry Potterista on hieman liikaa. Ensin saadaan ennakkomainontaa elokuvasta, sen jälkeen tarkastellaan itse elokuvaa ja sen tekijöitä. Seuraavaksi hieman jälkitunnelmia ja kun dvd-julkaisu on ajankohtainen, palataan elokuvan pariin uudelleen. Välillä luodaan vaikkapa katsaus Tom Cruisen perhe-elämään. Kenties tämä on sitten uudenlaista elokuvajournalismia?

Omituisinta koko asiassa on se, että lehden toimittajatkin ovat varmasti tietoisia siitä, ettei julkaisuun olla kovinkaan tyytyväisiä ainakaan elokuviin hiemankin vakavammin suhtautuvien lukijoiden keskuudessa. Lehti on noussut nopeasti elokuvafoorumeiden kestovitsiksi, jonka ala-arvoista tasoa jaksetaan useasti ihmetellä. Asia ei kuitenkaan tunnu lehden tekijöitä haittaavan, sillä mikään ei muutu, vaikka purnaisi ja naureskelisi kuinka.

Juuri sen paremmin eivät ole asiat DVDHohdonkaan kohdalla, jonka olemassaolon tarkoitus ei ole itselleni vieläkään selvinnyt – samat tiedot löytää nopeammin internetistä. Lehti koostuu persoonattomista arvosteluista, joissa käydään juonen sisältö parilla sanalla ja lätkäistään yhteenveto tekniikasta tähtineen. Tämä on lehden tavaramerkki, kuten myös miltei täydellinen klassikkoelokuvien aliarvioiminen. Eräässä sanomalehdessä tätä seikkaa käsiteltiinkin jo muutaman esimerkin voimalla, mutta uudessa numerossa sain itse lisää hämmästelemisen aihetta. Lehdessä on nimittäin TOP10-listoja, joissa ruoditaan kaikenlaisia aihealueita. Se, että uhkapelielokuvia käsittelevässä artikkelissa ei edes mainittu Fritz Langin ensimmäistä mestariteosta Tri Mabuse, ihmispeto (1922) ei juuri yllättänyt, mutta kun uudelleefilmatisointilistalta oli unohtunut kokonaan Cecil B. DeMillen kuuluisa Kymmenen käskyä (1956), herätti se jo hämmästystä kerrakseen. Onneksi moisen unohduksen syyt selvisivät viimein, kun uusimmassa DVDHohdossa oli tämän klassikkoelokuvan arvostelu. Päätän tämän kolumnin kyseisen arvostelun parhaimpaan antiin todeten, että eihän DeMillen elokuvaa todellakaan voi kenellekään suositella.