Vahamuseo, 1933.

Tri Jekyll & Mr. Hyde, 1931.

Kadonneiden sielujen saari, 1932.

King Kong, 1933.

Zaroffin koirat, 1932.

Freaks, 1932.

Mad Love, 1935.

Mark of the Vampire, 1935.

WARNER BROS.

Äänielokuvan ansiosta suurten studioiden joukkoon kohonnut Warner Bros. tehtaili innokkaasti kauhuelokuvia sekin. Siinä missä Universal piti huolta hirviöistä, oli Warnerilla katseet siirretty mielipuolisiin tohtoreihin ja tiedemiehiin. Yhtiön erikoisohjaajana toimi unkarista saapunut Michael Curtiz, joka loi myöhemmin nimeä myös monien Errol Flynn –elokuvien sekä eritoten Casablancan (1942) myötä. Kauhuelokuvatähdiksi puolestaan profiloituivat Lionel Atwill sekä King Kongissa suuren maailman tietoisuuteen noussut Fay Wray.

Vahamuseo
Ihmisiä vahaan valavasta vahakabinetinpitäjästä tehdyistä elokuvista kuuluisin on todennäköisesti Andre de Tothin vuonna 1953 ohjaama, Vincent Pricen tähdittämä Vahakabinetti (House of Wax). Aiheen ensimmäinen filmatisointi toteutettiin kuitenkin jo kahta vuosikymmentä aiemmin elokuvassa Vahamuseo, jossa Lionel Atwill esittää historiallisiin hahmoihin mieltynyttä vahakabinetin pitäjää. Hänen rahoittajansa ei ole kuitenkaan tyytyväinen kabinetin menestykseen, vaan vakuutusrahojen toivossa sytyttää ateljeen palamaan. Atwillin esittämä vahataiteilija jää liekkeihin, mutta pelastuu. Muutaman vuoden kuluttua hän avaa uuden kabinetin, jonka taidokkaissa vahanukeissa on kuitenkin jotain pelottavan todellista.

Väreissä toteutettu Vahamuseo on yllättävän rohkea ja suorasukainen teos – valmistuihan se vuotta ennen suurta sensuurimääräystä. Elokuvan dialogi on suorasukaista ja monin paikoin jopa ronskia, sivuosahahmona on narkomaani ja elokuvan maskeeraus Universalin näyttäviä, mutta varsin hellyttäviä naamioita brutaalimpaa. Kokonaisuus on kuitenkin aavistuksen verran kömpelö ja eloton, jotta elokuva pystyisi tosissaan nousemaan vuosikymmenen suurten kauhuklassikoiden joukkoon. Kelpo teos Vahamuseo kuitenkin on ja Curtiz osoittaa hallinneensa myös tämän lajityypin ohjaamisen taitavasti. Vahamuseon lisäksi hän ohjasi Warnerille myös muutaman muun kauhuelokuvan, joista kuuluisin lienee vuonna 1932 valmistunut Doctor X.

PARAMOUNT

Vaikka Universal miellettiinkin kauhuelokuvien kotistudioksi, eivät muutkaan tuotantoyhtiöt jääneet lepäämään laakereillaan, vaan pyrkivät saamaan osansa kauhun korkeasuhdanteen suomista lipputuloista. Niiden tuotantomäärät olivat vähäisemmät, mutta mieleen jääneitä elokuvia muiltakin yhtiöiltä syntyi. Paramountilla tällaisia valmistui kaksin kappalein.

Tri Jekyll & Mr. Hyde
Robert Louis Stevensonin tarina mielensä keinotekoisesti jakavasta nuoresta tohtorista on kauhukirjallisuuden filmatuimpia teoksia. Määrä ei kuitenkaan korvaa laatua ja ainoastaan muutamaa tulkintaa voi pitää todellisena klassikkona. Näiden harvojen klassikoiden eturivissä on ehdottomasti Fredric Marchin tähdittämä, Rouben Mamoulianin ohjaama varhainen äänielokuvaversio vuodelta 1931.

Elokuvan juoni on yksinkertainen. Tohtori Jekyll kehittää seerumin, jota nauttimalla hän onnistuu nostamaan psyykkeensä hallitsevaksi osapuoleksi pahan minänsä – Jekyll näet uskoo, että ihmisen pahuus on kontrolloitavissa. Näin ei kuitenkaan ole, vaan vähitellen hänen herra Hydeksi nimeämänsä paha puoli alkaa ottaa tohtorista yhä enemmän valtaa. Tässäkin tapauksessa käsikirjoituksen virkaa hoiti teatterinäytelmä eikä suinkaan Stevensonin alkuperäisteos. Mahdolliset teatterikahleet on saatu kuitenkin poistettua täysin, eikä vähiten erittäin onnistuneen ja sulavan toteutuksen ansiosta. Aikansa taidokkaimpiin kuvaajiin lukeutuneen Karl Strussin (mm. Auringonnousu, 1927) kamera liikkuu viktoriaanisen Lontoon kaduilla täysin esteettä eikä varhaisten äänielokuvien jähmeydestä ole tietoakaan. Ihailtavan arvoinen suoritus on myös trikkijakso, jossa Jekyll muuntuu Hydeksi.

Kahden täysin erilaisen roolin tulkitseminen on tietenkin äärimmäisen vaikeaa, mutta samalla myös haastavaa ja niinpä Jekyllin ja Hyden rooleissa onkin poikkeuksetta nähty aikakautensa taiturimaisimpia näyttelijöitä. Oma suosikkini on John Barrymoren hurja tulkinta vuodelta 1920, mutta ei Marchissakaan valittamista ole – seikkaa ei edes latista koomisen näköinen, apinaa muistuttava Hyden maski. March eläytyi rooliinsa sellaisella intensiteetillä, että muutaman vuoden koossa ollut Elokuva-akatemia palkitsi hänet parhaan miespääosan Oscarilla.

Tohtori Moreau
Jekyll menestyi erinomaisesti, mutta seuraavana vuonna valmistunut Kadonneiden sielujen saari (The Island of Lost Souls, 1932) olikin hieman vaikeampi tapaus nieltäväksi. Linnojensa ja kartanoidensa uumenissa työskenteleviä, mielipuolisia tiedemiehiä ovat kauhuelokuvat olleet väärällään, mutta H. G. Wellsin tarinan keskipisteenä oleva tohtori Moreau onkin toista maata: hän on varsin sulavakäytöksinen, oveluutta ja taikauskoa hyväksikäyttävä sadisti, joka omalla tuntemattomalla saarellaan yrittää jalostaa eläimistä ihmisiä. Vuosien ajan kaikessa rauhassa toimineen Moreaun epäonneksi saarelle saapuu kutsumattomia vieraita ja näiden avustuksella hänen luomuksensa nousevat kapinaan.

Vaikuttavasta toteutuksesta – kuvauksesta vastasi jälleen Struss – ja nimekkäästä näyttelijäkaartista (Charles Laughton, Bela Lugosi) huolimatta Kadonneiden sielujen saari sai erittäin huonon vastaanoton. Liekö perinteisen kauhuelokuvan lopetuksen vastainen huipentuma ollut liikaa aikalaisille, sillä elokuva kiellettiin monissa maissa, eikä se ole vieläkään onnistunut nousemaan takaisin täyteen arvostukseen. Aiheuttiko tämän version saama nuiva vastaanotto myös sen, ettei Wellsin tarinasta ole pahemmin uusintafilmatisointeja tehty?

RKO PICTURES

Universalin laajasta hirviögalleriasta huolimatta se kaikkein kuuluisin monsteri syntyi RKO Picturesin studioilla. Sillä ei ollut kirjallista esikuvaa ja niinpä sen synty onkin Hollywoodin käsikirjoittajaryhmien ja erikoistehostemiesten suurimpia luomuksia.

King Kong
Yhä edelleenkin suurta suosiota nauttivan jättiläisgorillan kohtalosta kertovan elokuvan takana oli jo mykkäkaudella yhteistyötä tehnyt parivaljakko Merian C. Cooper ja Ernest B. Schoedsack. Heidän apunaan oli sittemmin Tuulen viemää (Gone with the Wind, 1939) tuottanut David O. Selznick sekä Kadonnut maailma (The Lost World, 1925) –elokuvaan näyttävät tehosteet luonut Willis H. O'Brien työryhmineen. Näiden neljän luovan ja taitavan tekijän käsissä syntyi elokuva, jota on paitsi ihailtu perinteisenä hirviöelokuvana, myös tutkittu ja analysoitu perinpohjin.

Elokuva kertoo kuvausryhmästä, joka on matkalla salaperäiselle Pääkallosaarelle. Heidän saapuessaan paikalle ovat paikalliset alkuasukkaat viettämässä seremonioita heidän jumalhahmonsa, jättimäisen Kongin kunniaksi. Alkuasukkaat kaappaavat kuvausryhmään kuuluvan Annin (Fay Wray) tarkoituksenaan uhrata tämä Kongille. Jättiläisgorilla kuitenkin säästää naisen hengen, jolloin muu ryhmä säntää hirviön perään. Lopulta Kong saadaan tainnutettua ja vietyä New Yorkiin, jossa sitä esitellään "maailman kahdeksantena ihmeenä". Kong kuitenkin pakenee ja kohtaa loppunsa putoamalla Empire State Buildingin katolta.

King Kong on monitasoinen teos. Sitä voi huoletta katsoa hurjana, esihistoriallisia hirviöitä vilisevänä kauhuelokuvana tai perinteisenä seikkailuelokuvana. Mutta siitä voi myös löytää monia erilaisia viittauksia ja merkityksiä, aivan kuten elokuva-analyytikot ovat tehneetkin: Kong on nähty milloin Kristus-hahmona, valkoisen miehen pelkona mustan miehen himokkuudesta, kuvaelmana elokuvanteosta ja sen vaiheista sekä traagisena sankarina – nämä vai muutamia mainitakseni. Mutta katsoopa Kongia miltä kantilta tahansa, ei sen suurenmoista toteutusta voi kuin ihailla. Sen esittämät maailmat on luotu suurella ammattitaidolla, elokuvan tarina on erittäin tiivis (toisin kuin vuoden 2005 uusintafilmatisoinnissa) ja näyttelijätyöskentely laadukasta. Eniten ihastusta herättävät kuitenkin trikit, jotka ovat toki nykyaikana hivenen kömpelöitä, mutta ennemmin lisäävät elokuvan kiehtovuutta kuin latistavat sitä. Kongin valtaisa menestys poiki sille pian jatko-osan Kongin poika (Son of a Kong, 1933), joka ei kuitenkaan ole edeltäjänsä tasoa. Aivan kuten eivät ole aiheen uusintafilmatisoinnitkaan (1976, 2005).

Ihmismetsästäjä Zaroff
1930-luku oli mielikuvituksellisten hirviöiden vuosikymmen, joissa perinteisillä "ihmishirviöillä" ei juuri ollut sijaa. Piristävänä poikkeuksena tästä on RKO:n toinen kauhuelokuva, King Kongin varjoon suotta jäänyt Zaroffin koirat (The Most Dangerous Game, 1932). Osittain Kongin kanssa samoissa lavasteissa kuvattu elokuva on kertomus siitä, kun mikään ei oikein tunnu enää miltään. Venäläinen kreivi Zaroff on muuttanut omalle saarelleen pystyäkseen keskittymään mieliharrastukseensa, suurriistanmetsästykseen. Kun tämä ei enää sadistista kreiviä tyydytä, alkaa hän houkutella saarelle kiinnostavampaa riistaa – ihmisiä, joita Zaroff ajaa takaa viidakossa verikoirien ja jalkajousen kanssa. Huolellisen ja hillityn toteutuksen sekä kylmäävän aiheensa ansiosta Zaroffin koirat lukeutuu vuosikymmenen kiinnostavimpiin kauhuelokuviin.

METRO-GOLDWYN-MAYER

Hollywoodin suurimpana ja menestyksekkäimpänä elokuvayhtiönä muistettu Metro-Goldwyn-Mayer ei kenties hieman yllättäen tuntenut muiden yhtiöiden lailla vetoa kauhuelokuviin. Glamouriin ja visuaaliseen loistoon elokuvissaan keskittynyt yhtiö oli menettänyt suurimman kauhuelokuvatähtensä Lon Chaneyn tämän kuoltua syöpään vuosikymmenen vaihteessa, joten kenties tällä oli vaikutusta yhtiön nihkeyteen. Muutamia kauhuelokuvia syntyi tosin M-G-M:lläkin, tunnetuimmat Tod Browningin toimesta.

Freaks
Jos King Kong on vuosikymmenistään huolimatta amerikkalaisen kauhuelokuvan rakastetuin teos, niin Browningin vuonna 1932 ohjaamaa Freaksia voi pitää genren eriskummallisimpana tuotoksena. Sirkuselämään ja sen kääpiöyhteisöön sijoittuva Freaks sai ilmestyessään todella negatiivisen vastaanoton: studio lyhensi sitä rankalla kädellä, se joutui laajalti elokuvasensuurin uhriksi ja monissa maissa se kiellettiin kokonaan – Englannissa jopa neljäksikymmeneksi vuodeksi. Yleisö, joka edellisellä vuosikymmenellä oli ihastellut Chaneyn ja Browningin makaabereja elokuvia, käänsi Freaksille selkänsä täysin.

Freaksin asettaminen kauhuelokuvien joukkoon on nykypäivänä enemmän kuin arveluttavaa. Vaikka viimeinen kymmenminuuttinen silkkaa kauhua onkin, on Freaks pohjimmiltaan erittäin lämmin ja inhimillinen tarina luonnonoikuista. Elokuvassa esiintyvät siamilaiset kaksoset, ihmistorso, parrakas nainen ja neulapäät ovat vähintään yhtä humaaneja kuin sen tavallisetkin ihmiset, joskaan heidän ympäristönsä ei asiaa niin miellä. Aikakausi oli vain kovin erilainen kuin nykyään eikä ihmisten ollut helppoa lähestyä Browingin hienoa teosta. Friikit koettiin jo pelkästään ulkomuotojensa vuoksi pelottaviksi ja vastenmielisiksi, joten tätä taustaa vasten Freaksin luokittelu kauhuelokuvagenreen on ymmärrettävää. Valitettavasti vain Freaks ei ole noussut vieläkään täysin unohduksista, vaikka dvd-julkaisukin on ollut saatavilla jo jonkin aikaa.

Muut elokuvat
Freaksin saama vastaanotto johti siihen, että Browning vetäytyi muutamaksi vuodeksi elokuvamaailmasta. Töihin hän palasi kolme vuotta myöhemmin ohjaamalla uusintaversion nyttemmin kadonneesta mykkäelokuvastaan Laukaus yössä (London After Midnight, 1927) nimellä Mark of the Vampire (1935). Visuaalisesti erittäin loisteliaan elokuvan suurin heikkous on lopun yllättävä juonenkäänne, joka paljastaa kaiken olleen pelkkä poliisin suunnitelma takaa-ajetun murhaajan kiinnisaamiseksi. Bela Lugosi on pääosassa vakuuttava, mutta muista näyttelijöistä ei voi sanoa samaa. Varsinkin Lionel Barrymore näyttelee rankasti yli.

Jonkin verran paremmin onnistui samana vuonna valmistunut Mad Love (aka The Hands of Orlac), jonka ohjauksesta vastasi Universalille Muumion ohjannut Karl Freund. Tarina pianistista, joka menettää onnettomuudessa kätensä ja saa siirrännäisenä murhaajan kädet, on vahva ja elokuva säilyttää otteensa loppuun saakka. Amerikkaan emigroitunut Peter Lorre on hyytävä tohtori Gogolina, joka on päättänyt tuhota Colin Cliven esittämän pianistin saadakseen tämän kauniin vaimon (Frances Drake) itselleen.

M-G-M:n viimeiseksi kauhuelokuvaksi buumin aikana jäi Browningin testamenttiohjaus Hirveä kosto (The Devil-Doll, 1936). Nimekkäästä näyttelijäkaartistaan ja osaavista tekijöistään huolimatta elokuva on jäänyt vuosikymmenten muihin teoksiin verrattuna melko tuntemattomaksi.

LOPUKSI

Kun mukaan otetaan vielä studioiden pienemmät tuotokset (mm. Universalin Edgar Allan Poe –filmatisoinnit), lukuisat pienten yhtiöiden tuotannot ja itsenäisten tuottajien luomukset, oli amerikkalainen elokuva valtaisan kauhuelokuvabuumin kynsissä. Viiden vuoden aikana valkokankaalle marssitettiin käytännössä kaikki kauhuelokuvahahmot – ainoastaan kunnon sarjamurhaajaelokuvaa joukkoon ei eksynyt.

Kaikki loppui kuitenkin yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin. Olivatko ideat käytetty loppuun vai eikö kauhuelokuva enää myynyt toivotulla tavalla, mutta vuoden 1936 jälkeen ala rauhoittui tyystin muutamaksi vuodeksi. Parin vuoden ajan kauhuelokuva veti henkeä, ennen kuin palasi parrasvaloihin hieman ennen vuosikymmenen vaihtumista samanlaisella vimmalla kuin edelliselläkin kerralla. Tämä uusi tuleminen ei kuitenkaan luonut enää kovinkaan paljon uutta – pl. Jacques Tourneurin ohjaukset ja Val Lewtonin tuotannot – vaan se pyrki ennemminkin rahastamaan tuttujen hirviöiden älyttömillä jatko-osilla. Se mikä kauhuelokuvissa oli alun perin raikasta ja kekseliästä, hapantui dollarin kiilto silmissä tehtyjen elokuvien mukana. Uutta näkemystä alalle saatiin kunnolla vasta 1950-luvulla ulkoavaruuden muukalaisten ja ydinsäteilyn luomien mutaatioiden myötä.

Osa 1 | Osa 2

LÄHTEET:
Kristin Thompson & David Bordwell: Film History – an Introduction, McGraw-Hill Humanities/Social Sciences/Languages; 2nd edition, New York, 2002.
Peter Guttmacher: Legendary Horror Films, Friedman/Fairfax Publishers, New York, 1995.
Peter von Bagh: Elokuvan historia, Otava, 2. painos, Keuruu, 2001.
Peter von Bagh: Elämää suuremmat elokuvat, Otava, Keuruu, 1999.
Antti Alanen, Asko Alanen: Musta peili, Valtion painatuskeskus, Helsinki, 1985.

Teksti © 2008 Kari Glödstaf