"Mitään yhtä sairasta ja järjetöntä ei ole nähty valkokankaalla pitkiin aikoihin, kenties milloinkaan. Yhtä todellista taloudellista epäonnistumista ei ole tehty koskaan aiemmin. Jopa D. W. Griffithin Eikö elämä ole ihanaa? (Isn't Life Wonderful?, 1924) on hilpeää komediaa tähän verrattuna. En näe mitään syytä, miksi kukaan menisi katsomaan tätä. MGM ei tule koskaan saamaan siihen sijoittamiaan rahoja takaisin…" Variety Weekly, 1925

Itävaltalaissyntyisen Erich von Stroheimin ohjaama Ahneus (a.k.a Saituri) on elokuvahistorian kuuluisin torso, jonka täydellisen version löytyminen on jokaisen elokuvahistorioitsijan ja -tutkijan toiveiden täyttymys (puuttuvia tunteja voidaan hyvin nimittää elokuvan Graalin maljaksi). Alkuperäiseltä kestoltaan liki kymmentuntinen elokuva silvottiin tuotannonjohdon toimesta hieman yli kaksituntiseksi. Tyrmistyneen von Stroheimin on kerrottu tunteneen suoranaista fyysistä tuskaa nähdessään elokuvansa tuhoutuvan. "Olen tehnyt eläessäni vain yhden elokuvan, eikä kukaan ole koskaan nähnyt sitä", tilitti katkera ja surullinen von Stroheim.

TAUSTAA

von Stroheim sai potkut Universalilta lokakuussa 1922 riitauduttuaan Irving Thalbergin kanssa. Lähtö ei kuitenkaan häntä liiemmin haitannut jo pelkästään senkin vuoksi, että se antoi hänelle mahdollisuuden päästä Thalbergista eroon, jonka kanssa hän oli ottanut alituisesti yhteen tämän saavuttua Universalin leipiin loppuvuodesta 1920. Sitä paitsi, jo Universalin aikana von Stroheim oli saanut lukuisia houkuttelevia tarjouksia muilta studioilta mutta oli hylännyt ne, sillä hän halusi olla lojaali Carl Laemmlelle, joka auttoi hänet ohjaajauransa alkuun.

Kuusi viikkoa potkujen jälkeen von Stroheimilla oli jo uusi sopimus taskussa. Uusi työnantaja oli jo aiemminkin kiinnostusta osoittanut Goldwyn Company. Huolimatta siitä, että sopimuksen ehdot olivat niin elokuvien keston kuin budjettienkin suhteen huomattavasti tiukemmat kuin Universalilla, von Stroheim otti uuden mahdollisuuden innolla vastaan. Goldwyn nimittäin lupasi antaa hänelle niin vastuuta kuin vapauttakin elokuvien tekoa varten.

Frank Norrisin tositapauksen pohjalta kirjoittama romaani McTeague oli kiehtonut von Stroheimia jo vuosia. von Stroheimin kerrotaan tutustuneen teokseen miltei välittömästi Yhdysvaltoihin saapumisensa jälkeen 1909. von Stroheim oli tuntenut palavaa halua filmata teos ja nyt mahdollisuudet olivat paremmat kuin koskaan. McTeague oli filmattu jo kerran aikaisemmin, mutta kriitikot olivat haukkuneet World Film Corporationin vuonna 1916 julkaiseman Life's Whirlpoolin lyttyyn, joten se oli nopeasti painettu unholaan. Vaikka Goldwyn Company antoikin von Stroheimille luvan filmata, se tunsi myös samalla hienoista epävarmuutta tuoda aihetta uudelleen esille näin lyhyen ajan jälkeen. Koska yhtiö ei kuitenkaan halunnut asettua heti kättelyssä poikkiteloin uuden ohjaajansa kanssa, von Stroheimille näytettiin vihreää valoa.

von Stroheim kirjoitti itse käsikirjoituksen sekä valitsi näyttelijät. Ehdottomaan realismiin pyrkivä ohjaaja kierteli kuvausryhmineen San Franciscoa löytääkseen autenttiset tapahtumapaikat. Huolimatta siitä, että kaupunki oli muuttunut sitten Norrisin päivien, onnistuivat he löytämään von Stroheimia tyydyttävät kuvauspaikat. Viimein, liki puolen vuoden valmistelujen jälkeen kuvaukset voitiin aloittaa.

JUONI

Elokuva lähtee liikkeelle pienenä purona. Lempeä ja hyväsydäminen John McTeague (Gibson Gowland) on kaivostyöläinen, joka lähtee paremman elämän toivossa hammaslääkärin oppiin. Vuoden kuluttua hänellä on oma vastaanotto San Franciscossa. Eräänä päivänä Macin hyvä ystävä Marcus (Jean Hersholt) tuo hänelle asiakkaaksi mielitiettynsä Trinan (ZaSu Pitts). Mac rakastuu Trinaan ja onnistuu lopulta voittamaan tämän sydämen. Kihlajaisiltanaan Trina saa tietää voittaneensa arpajaisista 5000 dollaria. Tästä alkaa murhenäytelmä. Marcus ja Mac riitautuvat, sillä ensin mainittu on sitä mieltä että osa voittorahoista kuuluu hänelle. Myös aiemmin niin rakastuneet päähenkilöt muuttuvat itsekkäiksi, toisiaan kiduttaviksi ihmishirviöiksi, jotka rahan pauloihin jouduttuaan uhraavat ja menettävät kaiken keskittyessään sen palvomiseen ja haalimiseen. Avioliitto päättyy tragediaan: McTeague surmaa vaimonsa, varastaa tämän rahat ja pakenee. Takaa-ajajien joukossa on myös Marcus, joka tavoittaa McTeaguen Kuolemanlaaksossa, jossa heillä on edessään lopullinen välienselvittely.

KUVAUKSET

Neljän kuukauden jälkeen San Franciscon osuudet oli kuvattu ja edessä oli huipennus Kuolemanlaaksossa, jossa Mac ja Marcus käyvät viimeiset kamppailunsa. Tuohon aikaan autiomaakohtaukset kuvattiin usein Oxnardissa lähellä Los Angelesia, mutta koska se ei muistuttanut von Stroheimin mielestä tarpeeksi aitoa tapahtumapaikkaa, hän siirsi kuvaukset Kuolemanlaaksoon, polttavan auringon alle.

"Paahtava ilma poltti ihoamme tehden nukkumisen mahdottomaksi. Parin päivän jälkeen emme puhuneet toisillemme, ellei ollut pakko. Niin tuskainen oli olomme." Jean Hersholt

Kuvausryhmä vietti noissa painajaismaisissa olosuhteissa kuusi viikkoa. Valituksia kuului, jopa avointa kapinointiakin, mutta von Stroheim ei välittänyt niistä. Hänen mukaansa "elokuvaa tehtäessä kaiken muun on oltava toisarvoista, kaiken tulee palvella elokuvaa parhaansa mukaan." Kun tuli loppukohtauksen filmaamisen vuoro, näyttelijät olivat niin lopussa, etteivät jaksaneet edes riemuita koko asiasta.

"Muistan tuskin mitään päivästä, jolloin kuvasimme lopputappelumme. Stroheim oli vakuuttanut meille, että kohtaus olisi viimeinen. Ihoni oli kauttaaltaan palorakkuloiden peitossa ja tuska oli sietämätöntä. Mutta hän vaati meitä antamaan kaikkemme vielä kerran. Gowland ja minä pyörimme polttavassa hiekassa. Todellista verenhimoa tuntien me hakkasimme ja pieksimme toisiamme Vonin huutaessa: tapelkaa, tapelkaa. Yrittäkää vihata toisianne kuten vihaatte minua!"

Näin kertoi Hersholt, joka oli kuvausten päätyttyä niin huonossa kunnossa, että joutui viikkokausiksi sairaalaan. Hän ei kuitenkaan kantanut kaunaa von Stroheimia kohtaan. "Kaikki oli loppujen lopuksi sen arvoista", hän kertoi myöhemmin.

ELOKUVAN KOHTALO

Ahneuden tuotannon aikana yhtiössä oli tapahtunut muutoksia, jotka eivät luvanneet hyvää von Stroheimille. Goldwyn Co. oli fuusioitunut Metron kanssa ja tuloksena oli Metro-Goldwyn-Mayer, yksi Hollywoodin kuuluisimpia elokuvayhtiöitä. Yhtiön ylimmäksi valtaapitäväksi oli nimitetty Louis B. Mayer, joka oli ensi töikseen houkutellut Universalilta ihmelapsena pidetyn Thalbergin. Vanhat viholliset kohtasivat siis uudelleen.

Kun kuvaukset olivat lopulta ohitse, materiaalia oli kertynyt sadankolmenkymmenen kelan verran ja von Stroheim aloitti massiivisen leikkaustyön tietämättä, mitä kaikkea hän joutuisi vielä kokemaan. Ensimmäisen leikkauksen jälkeen elokuvan pituudeksi tuli 42 kelaa (n. kymmenen tuntia), jota von Stroheim piti sopivana pituutena. Yhtiölle tämä ei kuitenkaan kelvannut, vaan Mayer vaati lisää poistoja.

"Lyhensin sen 24 kelaan (n. kuusi tuntia) ja suunnittelin sen esittämistä kaksiosaisena. Muistettakoon, että Euroopassa kaksiosaiset elokuvat olivat yleisiä, mutta MGM:lle tämäkään ei ollut riittävästi. Lähetin tässä muodossa olevan elokuvan Thalbergin ja Mayerin tietämättä New Yorkiin ystävälleni Rex Ingramille. Hän leikkasi vielä kuusi kelaa lisää, mutta vannotti että mikäli leikkaisin yhtään enempää, hän ei puhuisi minulle enää koskaan. Varmana siitä, että Mayer antaisi painoarvoa tällaiselle kommentille, näytin sähkettä hänelle."

Mayer, joka oli saanut tarpeekseen koko elokuvasta, raivostui.

"Hän haistatti pitkät meille molemmille ja toimitti elokuvan leikkaamoon. Siellä joku, joka ei ollut koskaan lukenut saati kirjaa tai alkuperäiskäsikirjoitusta, tuhosi koko kahden vuoden työn."

YHTEENVETO

Lista on surullista luettavaa ja luulisi, että moisten leikkausten jälkeen Ahneus olisi vaikeasti seurattava tilkkutäkki, sillä eihän minkään elokuvan tulisi kestää moisia poistoja. Toki jäljelle jääneessä versiossa on kohtauksia, jotka saattavat herättää paikoittain hämmennystä, mutta lopputulos on silti mestarillinen ja voimakas. von Stroheim tavoittaa päähenkilöidensä pimeän puolen tavalla, joka ei jätä katsojaa kylmäksi. Amerikkalaisen unelman toteutuminen ei johdakaan onneen ja autuuteen, vaan ajaa päähenkilöt kurimukseen, josta ei ole ulospääsyä. Kohtaukset, joissa näemme Trinan hypistelemässä sairaalloisesti rahojaan tai ostamassa Macille vanhentunutta lihaa "joka ei kelpaisi koirallekaan" ovat vielä tänä päivänäkin rajuja ja mieleenpainuvia. Ei siis ihme, että Hollywoodin kaunistelemaan maailmankuvaan tottunut elokuvayleisö oli järkyttynyt. von Stroheim itse vihasi tuota teatterin ja elokuvan maailmassa vellovaa tekopyhyyttä.

"Haluan kertoa asiat kuten ne ovat. Tarkoituksenani on näyttää elokuvissani tavallisia ihmisiä: miehiä, naisia, lapsia ja vanhuksia sellaisina, kuin he ovat jokapäiväisessä elämässä. Niin puhtaina kuin likaisinakin, moitteettomina kuin ryysyläisinäkin. Tämän haluan tehdä ilman liioiteltua siloittelua, eli toisin kuin elokuvilla ja teatterilla on tapana tehdä. Tahdon näyttää ihmisten hyvät ja pahat puolet, kauneuden ja rumuuden, ylevät ja alhaiset tarkoitusperät: ahneuden, julmuuden ja kateuden. En suostu kompromisseihin."

LOPUKSI

Brittiläinen Sight&Sound -lehti järjestää kymmenen vuoden välein äänestyksen "Maailman parhaista elokuvista". Ensimmäisen kerran tämä tapahtui 1952, jolloin Ahneus sijoittui seitsemänneksi. Vuosikymmentä myöhemmin sijoitus oli neljäs, mutta hieman yllättäen tämän jälkeen elokuvaa ei ole kärkikymmenikössä näkynyt. Vuoden 2002 äänestyksessä ainoastaan viisi kriitikkoa ja kaksi ohjaajaa sijoitti sen omalle listalleen. Toinen ohjaajista oli Aki Kaurismäki.

Arvostelu: Ahneus (Kari Glödstaf)

Internet Movie Database

lähteet: Richard Koszarski: Von, the Life & Films of Erich von Stroheim, 2001. E. P. Dutton (julkaisija): Complete Greed of Erich von Stroheim, 1973. kuvat: © 1924 The Goldwyn Company/Metro-Goldwyn-Mayer.