|
ERICH VON STROHEIM
(s. 22.9.1888 Wien, Itävalta-Unkari,
k.12.5.1957 Ranska)
teksti: Kari Glödstaf
ERICH VON STROHEIM - HOLLYWOODIN KAPINALLINEN
Erich Oswald Stroheim syntyi Wienissä syyskuussa 1885. Hänen
lapsuudestaan ja nuoruudestaan on saatavilla erittäin vähän
luotettavaa tietoa, varmaa on ainoastaan se, että Stroheim
palveli Itävalta-Unkarin armeijassa vuosina 1906-1907. Vaikka
Stroheim myöhemmin kertoilikin uskomattomia tarinoita sotilasurastaan,
on todettu, ettei se ollut kovinkaan menestyksekäs.
Stroheim saapui Yhdysvaltoihin marraskuussa 1909. Ensimmäiset
vuotensa hän vietti kierrellen ympäri uutta kotimaataan
tehden sekalaisia töitä. Hän koetti onneaan myös
teatterin puolella ennen saapumistaan Hollywoodiin kesällä
1914. Stroheimin päästyä osalliseksi D. W. Griffithin
Kansakunnan
synty -mammuttiin (hän esittää katolta putoavaa
miestä) hän tiesi viimein, mitä haluaa elämässään
tehdä.
Harvinaista kyllä, Stroheim halusi ennemmin ohjaajaksi kuin
näyttelijäksi. Stroheim ihaili yli kaiken Griffithiä
ja halusi tulla tämän kaltaiseksi. Suurimpana onnenpotkunaan
hän piti saamaansa mahdollisuutta työskennellä Griffithin
alaisuudessa. Kolmen vuoden ajan Stroheim työskenteli hänen
yhtiössään sotilaallisena neuvonantajana, näyttelijänä
sekä apulaisohjaajana, ennen kuin Griffith siirsi hänet
syrjään.
UNIVERSAL 1919-1922
Stroheim sai kauan kaipaamansa mahdollisuuden ohjata, kun Universalin
päällikkö Carl Laemmle lupautui tuottamaan ohjaajan
oman käsikirjoituksen The Pinnacle. Blind
Husbands (1919) -nimellä ilmestynyt elokuva oli vuoden
suurimpia menestyksiä ja sitä pidettiin miltei neljännesvuosisadan
ajan kaikkien aikojen parhaana Hollywood-debyyttinä, kunnes
Orson Wellesin Citizen
Kane (1941) nappasi tuon arvonimen itselleen.
Stroheimin seuraava elokuva, Paholaisen houkuttimet (The Devil's
Pass Key, 1920) on merkitty kadonneeksi, tosin huhuja sen löytymistä
on ollut esillä viimeisen kymmenen vuoden ajan. Tämän
elokuvan katoaminen on sääli, sillä sen on kerrottu
olleen vähintäänkin hänen esikoisensa veroinen.
Kahdessa vuodessa Stroheim oli noussut miltei tuntemattomuudesta
Hollywoodin suurimpien ohjaajien joukkoon. Hänen aloittaessaan
kolmannen elokuvansa Järjettömiä
naisia (aka Hupsut vaimot, Foolish Wives, 1922) filmauksia kesällä
1920 näytti ainoastaan taivas olevan rajana Stroheimille. Järjettömistä
naisista alkoi kuitenkin hänen loppu-uransa mittainen kamppailu
Hollywoodin tuottajien ja sensuurin kanssa.
Jos joku voi elokuvanteossa mennä pieleen, niin Järjettömien
naisten kohdalla tapahtui kaikki mahdollinen. Universalin maa-alue
osoittautui riittämättömäksi Monte Carlon massiivisille
lavasteille, joten osa elokuvasta piti kuvata muualla. Lähin
sopiva paikka löytyi viidensadan kilometrin päästä,
läheltä San Franciscoa. Täällä oikulliset
säät olivat elokuvantekijöiden riesana tuhoten lavasteet
useasti. Toiset Universalilla työskentelevät ohjaajat
valittivat Stroheimin omivan kaikki studion resurssit itselleen,
eikä aikaakaan kun Universalilla oli täysi kaaos. Ja jotta
kaikki olisi täydellistä, kuoli alkuperäinen suurlähettilään
esittäjä Rudolph Christians kuvausten ollessa vielä
pahasti kesken. Hänet korvasi Robert Edeson.
Kuudessa viikossa Universal oli saanut tarpeekseen. Stroheim oli
tuhlannut budjetista jo valtaosan saamatta studion mielestä
mitään valmista aikaiseksi. Laemmle palkkasi tuotannonjohtoon
vasta 23-vuotiaan Irving Thalbergin, joka sai Stroheimin elokuvan
hoidettavakseen. Kun Thalberg ei muuten saanut ohjaajaan otetta,
uhkasi hän erottaa tämän. Stroheim ilmoitti puolestaan
siinä tapauksessa eroavansa myös miespääosanesittäjän
roolistaan. Tämä ei ollut mitenkään mahdollista,
sillä studio oli jo sijoittanut elokuvaan massiiviset summat
rahaa. Stroheim sai jäädä, ja lopulta, yli miljoonan
dollarin ja yhdentoista kuukauden kuvausten jälkeen, elokuva
oli valmis.
Thalberg kosti Stroheimille leikkauttamalla elokuvansa haluamaansa
muotoon. Stroheimin alkuperäisvision mukaan elokuva olisi esitetty
kaksiosaisena, jolloin lopullinen kesto olisi ollut noin viisi tuntia.
Universal kuitenkin saksi elokuvan hieman yli kaksituntiseksi saaden
Stroheimin raivostumaan. Yllättävää kyllä,
ohjaaja päätti pysyä studion palveluksessa eikä
eronnut, vaikka ottajia olisi kyllä riittänyt. Kauan ei
Stroheim kuitenkaan enää Universalin kirjoilla ollut,
siitä piti huolen Thalberg, joka erotti hänet kesken Elämän
valheen (Merry-Go-Round, 1923) kuvausten. Stroheim sai näin
kyseenalaisen kunnian olla ensimmäinen koskaan kesken elokuvan
erotettu ohjaaja.
M-G-M 1922-1925
Goldwyn Company oli ollut jo pitkään kiinnostunut värväämään
Stroheim riveihinsä ja kuusi viikkoa Universalilta saamiensa
potkujen jälkeen hänellä oli uusi sopimus taskussa.
Innokkaana Stroheim alkoi Frank Norrisin McTeague (1899) -romaanin
filmaukset, olihan teos kiehtonut häntä jo vuosien ajan.
Ahneutena (aka Saituri,
Greed 1924) julkaistusta elokuvasta tuli kuitenkin torso, kun Metro-Goldwyn-Mayeriksi
fuusioitunut yhtiö, jonka tuotannon johtoon oli tullut Thalberg,
silppusi Stroheimin kymmentuntisen elokuvan kahden tunnin mittaiseksi.
Suoranaista fyysistä tuskaa elokuvansa kohtelemisesta kärsinyt
Stroheim jatkoi kaikesta huolimatta yhtiössä, ja hänen
seuraava elokuvansa Iloinen leski (Merry Widow, 1925) osoittautuikin
menestykseksi. Välit studioon olivat kuitenkin tulehtuneet
niin pahoin, että Stroheim päätti kokeilla onneaan
muualla.
URAN LOPPU
Tällä kertaa tuli apuun itsenäinen tuottaja Pat Powers,
jonka lupaaman suuren budjetin avulla Stroheim aloitti pääelokuvanaan
pidetyn Häämarssin
(The Wedding March, 1928) kuvaukset. Kaksiosaiseksi teokseksi tarkoitettu
elokuva jäi puolitiehen, sillä ohjaajan tuhlailevaisuudesta
säikähtänyt Powers peräytyi kesken filmausten
ja myi Stroheimin elokuvineen Paramountille. Yhtiö keskeytti
kuvaukset ja irtisanoi ohjaajan. Ensimmäinen osa saatiin kuvattua
kokonaisuudessaan, mutta jatko-osa The Honeymoon (1928) jäi
keskeneräiseksi. Tätä versiota esitettiin ainoastaan
Euroopassa ja Latinalaisessa Amerikassa, kunnes sen ainoa kopio
tuhoutui 1950-luvun loppupuolella.
Seuraava työnantaja oli Gloria Swanson, yksi mykän kauden
suurista nimistä, joka kiinnitti Stroheimin ohjaamaan Kuningatar
Kellyn (Queen Kelly, 1928). Elokuvasta oli tarkoitus tulla molempien
häikäisevä paluu parrasvaloihin, mutta toisin kävi.
Swanson ja Stroheim riitautuivat, Stroheim sai potkut, eikä
elokuvaa esitetty Yhdysvalloissa moneen kymmeneen vuoteen. Myös
Stroheimin viimeisille ohjausyrityksille kävi huonosti: Universal,
joka oli kiinnittänyt entisen suurohjaajansa tekemään
Blind Husbansin ääniversiota, erotti hänet vain muutaman
päivän kuvausten jälkeen ja viimeisen oljenkorren
tarjonnut Fox Film Corp. murjoi Stroheimin viimeisen elokuvan, Walking
Down Broadway, muotopuoleksi kuvaamalla sen käytännöllisesti
katsoen uudelleen ja julkaisemalla elokuvan Hello Sister! -nimellä
vuonna 1933.
VIIMEISET VUODET
Hollywoodin suurimmasta ohjaajasta oli kymmenessä vuodessa
tullut hylkiö, jota mikään studio ei enää
halunnut joukkoihinsa. Stroheim palasi takaisin käsikirjoittajaksi
ja näyttelijäksi, pääasiassa keskinkertaisiin
B-luokan elokuviin. Poikkeuksena Jean Renoirin Suuren Illuusion
(La Grande Illusion, 1937 Ranska) sekä Billy Wilderin Auringonlaskun
kadun (Sunset Blvd., 1950 Yhdysvallat) hienot ja ikimuistoiset
roolisuoritukset, joista jälkimmäisestä hän
oli jopa ehdolla parhaan sivuosan Oscariin.
Erich von Stroheim kuoli Ranskassa 12. toukokuuta 1957 ainoastaan
muutaman ystävän muistamana. Hollywoodin suhtautumista
häneen kuvaa hyvin Billy Wilderin kertomus:
"Vierailtuani Vonin luona
palasin Hollywoodiin, jossa kutsuin Akatemian koolle kertoakseni
heille Vonin huonosta kunnosta. Stroheim oli kuolemaisillaan, joten
ehdotin hänelle palkintoa elämäntyöstään.
Lopputulos oli, että Stroheimin sijaan sen sai joku mitättömyys.
Olin moisesta erittäin katkera."
JULKAISUT
Elokuvakeräilijä on siinä suhteessa onnellisessa
asemassa, että kahta elokuvaa lukuun ottamatta Stroheimin teokset
ovat säilyneet jälkipolville. Julkaisujakin on kiitettävästi,
tosin kasettijulkaisut on sen verran vanhoja, että niiden löytäminen
on työn ja tuskan takana. Kino International julkaisi kesällä
2003 kolmen Stroheim-elokuvaa DVD:llä (Blind Husbands, Järjettömiä
naisia, Kuningatar Kelly), joten toivoa muidenkin elokuvien uusista
julkaisuista siis on.
|
Erich
von Stroheimin elokuvat arvostelussa
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
lähteet: Richard Koszarski: Von, the Life & Films of Erich
von Stroheim, 2001. E. P. Dutton, Peter von Bagh: Elokuvan historia,
1998. Otava.
|
