Artisokka – naiselokuvia Tampereella 27.2. – 5.3.2006

”Oletko varma että olet nainen? Näytät ihan artisokalta."

– Il Matto Gelsominalle Fellinin La stradassa

Varsinkin monille miehille sanalla naiselokuva saattaa olla ikävä jälkikaiku, sillä useimmille siitä tulevat mieleen kauhukuvat feminististä uhoa sisältävistä propagandaelokuvista. Useimmiten asia ei kuitenkaan ole tämä. Feminismin pirstouduttua, naiselokuvat ovat keskittyneet enemmän kuvaamaan sukupuolta tai seksuaalisuutta käsitteleviä kysymyksiä, kuin pelkästään miesvihaa.

La Stradan repliikeistä nimensä lainaava Artisokka on elokuvasarja, joka esittelee tuoreita kasvoja naiselokuvan saralta ja sen eri osa-alueilta. Jo viidettä kertaa järjestettävä Nainen vai artisokka – elokuvatapahtuma saapui tänä vuonna myös Tampereelle. Tämän vuoden ohjelmisto koostui seitsemästä elokuvasta, joista kuusi tuli myös Tampereelle. Sarjan avaava Alicia Schersonin Play on juuri sopiva elokuva aloittamaan tämän vuotuiset näytökset. Eräässä kohtauksessa mies ja nainen syövät artisokkia ja nainen kuvailee, kuinka myös hän on kuin artisokka, nuppu joka ei vielä ole puhjennut loistoonsa.

Play

Ohjaajan itsensä kuvailemana Play on eksistentialistinen komedia. Kaksi toisistaan eroavaista ihmistä etsivät itseään Santiago de Chilen pakokaasunkatkuisessa ilmapiirissä. Molemmat yrittävät omaksua uusia asioita löytääkseen elämäänsä merkitystä, toinen karsimalla asioita ja toinen lisäämällä. Loppuen lopuksi he löytävät tien päästä toisensa ja käteen jää vain kourallinen sattumia.

Playn huumori on todella kuivaa ja mustaa ja juuri se rikastaa hieman liian kankeaa kokonaisuutta. Pelaaminen ihmissuhteissa ja elämässä jää paljolti heikon käsikirjoituksen varjoon. Elokuva liikkuu liian paljon epäselvien viittausten rajamailla eikä oikein loppuen lopuksi sano mitään. Parhaimmaksi osa-alueeksi elokuvasta nousee sen mustahuumori.

Saving Face

Saving Face sukeltaa New Yorkin kiinalaisyhteisöön, jonka eräässä perheessä kehkeytyy varsinainen saippuaooppera. Wilhelmina on nuori ja lahjakas lääkärin alku, joka kamppailee seksuaalisuutensa kanssa. Jottei tämä jo järkyttäisi perinteitä kunnioittavan perheen tasapainoa tarpeeksi, niin hänen avioton äitinsä paljastuu raskaaksi. Perheen naiset yrittävät säilyttää kasvonsa ja perheen kunnian luopumatta omasta identiteetistään. Toteutus on tietenkin tehty saippuaoopperoille uskollisella tyylillä ja huumorilla höystettynä.

Wun elokuvasta tulevat mieleen Wayne Wangin ja Spike Leen kaltaiset amerikkalaiset vähemmistöohjaajat, joiden elokuvissa näkyvät niiden etniset juuret, mutta samalla todella universaaleja teemoja. Muutamat radikaalit juonenkäänteet, mitä elokuvassa on, ovat ylilyöviä ja näin ollen myös yllättäviä. Juonen saippuaoopperakuviot kuplivat rauhallisen pinnan alla eikä näin ollen häiritse liikaa epäuskottavuudellaan. Saving Face on todella hauska ja mukaansatempaava elokuva, joka on tehty suurella sydämellä.

Me and You Everyone We Know

Miranda Julyn Me and You and Everyone We Know oli yksi viime vuoden indiesuosikeista ja jo tälläkin hetkellä kulttimainetta elokuvalle on aavisteltavissa. Nimensä mukaisesti se kertoo yleismaailmallisesti kaikista ympärillä olevista ihmisistä. Elokuvassa hyvinkin erilaiset ihmiset kietoutuvat toistensa elämään vaivattomasti ja välittömyydellä. Elokuvan perusasetelma ja henkilögalleria onkin kuin Todd Solondzin elokuvasta sijoittuen rauhalliseen lähiökulissiin, jossa kuitenkin pesivät ihmismielen neuroosit ja perversiot.

Elokuva on täynnä loistavaa huumoria ja paikka paikoin todella syväluotaavaa näkemystä ihmissuhteisiin. Parasta on että elokuva ei keskity pelkästää miesten ja naisten välisiin suhteisiin, vaan tarkastelee myös lyhyesti sanottuna kaikkien ihmisten välisiä suhteita. Elokuva onnistuu siinä eksistentialistisessa päämäärässä, mihin David O. Russelin parin vuoden takainen I Heart Huckabees ei pystynyt. Se sanoo jotain kanssaihmisten välittämisestä, sen tärkeydestä ja tekee sen huumorilla, eikä liian osoittelevasti.

Tematiikkansa takia Crying Gamen tai The Butcher Boyn epäviralliseksi jatko-osaksi tituleerattu Breakfast on Pluto kertoo vauvana hylätystä Patrickista ja hänen kasvavasta äidin kaipuusta. Iän varttuessa Patrick omaksuu yhä enemmän ja enemmän naisellisia piirteitä syöksyy kohti Lontoota etsien äitiään. Cillian Murphy (Batman Begins) tekee ehdottomasti elämänsä roolin äitiään ja itseään etsivänä Patrick ”Kitten” Bradenina.

Elokuva rullaa nopealla tempolla kappaleesta toiseen pirteän 70 – luvun popin säestyksellä. Patrick menee sinne minne tuuli milloinkin kuljettaa, joten paikat ja ihmiset vaihtuvat melko tiuhaan tahtiin. Todd Haynesin Velvet Goldminen jälkiä tepasteleva Breakfast on Pluto leikittelee paljolti

sukupuolirooleilla ja sivuaa samalla Irlannin kuumentuneita olosuhteita 70 – luvulla. IRA:n ja terrorismin tuomat uhat eivät ole ollenkaan kaukana meidän nykyisestä maailmastamme. Tämä puoli luo elokuvaan samaistuttavamman asetelman ja ilman tätä elokuva olisi varsin tylsä ja mielenkiinnoton tekele.

Ohjelmistossa nähtiin myös Alicia Schersonin ohjaama trilleri Frozen, jonka pääosassa nähdään englantilaisen elokuvan parhaisiin näyttelijöihin lukeutuva Shirley Henderson (Bridget Jones, Wonderland, Topsy Turvy), Karin Alboun La Petité Jerusalem joka käsittelee eriuskontokuntien välistä rakkautta ja intialaisen Deepa Mehtan ohjaaman trilogian päätösosa Water, joka kartoittaa intialaisten naisten elämää Intiassa.

On virkistävää että suurelle yleisölle raotetaan ovea Jane Campionin, Sally Potterin ja Kathryn Bigelowin kaltaisten ohjaajien taakse naiselokuvan maailmaan. Hajonta elokuvissa oli monipuolinen vaihdellen komediasta trilleriin ja amerikkalaisesta etniseen. Erityisen positiivista on, että sekä Alice Wun kaltaiset Amerikan-etniset naisohjaajat saavat huomiota, että Chilen kaltaisten pienempien elokuvamaiden tarjontaa tuodaan esille. Hyvästä ja monipuolisesta ohjelmistosta huolimatta, Tampereen näytöksissä ei kuitenkaan vallinnut minkäänlainen joukkohysterian kaltainen väenpaljous, eivätkä näytökset olleet läheskään loppuunmyytyjä. Esityskopioiden kalleudesta ja katsojien vähäisestä määrästä johtuen saa nähdä tulevatko elokuvat enää ensi vuonna myös Tampereelle, joka kuitenkin olisi varsin tervetullutta.