Kolumni: Äijäelokuvat

Se ei varsinaisesti ole oma genrensä, mutta ne ovat varsin helposti tunnistettavissa. Oli kyse sitten Leonen Huuliharppukostajasta tai Coppolan Kummisedästä. Niiden vetovoima miehiin on selkeä. Kyse ei ole mistään sukupuolijaosta tai etteivät naiset arvostaisi täysin samoja ohjaajia ja elokuvia, mutta populaarielokuvan kentällä miehet tunnistavat nämä elokuvat omakseen – nämä äijäelokuvat.

Kyseisten elokuvien tunnusmerkit ovat selkeitä. Ne vain voi tunnistaa. Metsästäessään näitä elokuvia suosittelen, että seuraat räjähdyksiä. Räjähdyksiä jotka on toteutettu draamankaaren tueksi. Ei siis perus Stallone- tai Vin Diesel –kamaa. Kunnon mätkettä, jolla kuitenkin on jotain sanottavaa. Teemat ja tarinat ovat kuitenkin mieskeskeisiä. Kykenemättömyys ymmärtää naista on se sivujuoni, joka tuo naisen tarinaan. Miesten vaikeudet, valinnat ovat ne jotka ohjaavat tarinoita.

Äijäohjaajat, nuo karskit miehet ohjaavat itsevarmuudella. Äijäohjaajiksi voi luokitella muutamia varsin arvostettuja ohjaajia. Heidän tuotantonsa kattaa miehiin vetoavia elokuvia ja ovat suorastaan mieskriitikkojen lemmikkejä. Muutenkin koska elokuvakritiikki on niin miesvoittoinen ala, suurin osa kriitikoiden suosikkiohjaajista voi lopulta päätyä äijäohjaajiksi.

William Friedkin, Martin Scorsese, Sergio Leone, Clint Eastwood, Sam Peckinpah ja Sidney Lumet. Vain mainitakseni muutama. Äijäohjaajien kiistaton ykkönen on kuitenkin Michael Mann. Manhunterista alkaen Mannin tuotanto on edustanut miehiä ja miehenä olemisen kuvastoa. Ei välttämättä niin suoraan, mutta alitajuisesti viesti on mennyt perille. Hänen klassikoiksi muodostuneet rikosdraamansa Heat ja Collaretal tarjoavat toimintaa ja älyllisesti stimuloivaa kerrontaa. Unohtamatta muita hänen miesten valintoja kuvaavia elokuviaan kuten Viimeinen mohikaani, Insider ja Ali. Mannin uusin elokuva Miami Vice onkin tässä suhteessa pettänyt kriitikot varsin yksiselitteisesti. Kriitikot on jätetty rannalle odottamaan sitä totuttua dramaa ja pyskologista jännitettä, jonka on niin ominaista Mannin muille elokuville. Tämän puuttuessa jäljelle on jäänyt vain räjähdehöttöä, josta kritiikot eivät lemmikkejään tunnetusti paijaa.

Mieselokuva ei siis ole vain räjähteitä. Mielenkiintoinen rajatapaus äijäohjaajien saralla on Alexander Payne (Vaalit, About Schmidt, Sideways). Payne ei todellakaan kuvaa machoelokuvia tai yleviä kuolemia. Hän on kuitenkin onnistunut lävistämään jo kolmella elokuvalla miehenä olemisesta jotain sen kaltaista, mihin monet eivät ole pystyneet kokonaisilla tuotannoillakaan.

Vaikka ohjaajat ovatkin ilmeisempiä, näyttelijätkään eivät ole säästyneet leimalta. Sellaiset näyttelijät kuten Robert De Niro, Al Pacino ja Gene Hackman ovat tehneet karskiudesta valttia. Heidän ulospäinsuuntautunut ilmaisunsa ja ”metodi” rakensi heistä kuvan itsevarmoina jättiläisinä.

Itsevarmuus on avainsana. Molemmat, niin ohjaajat kuin näyttelijät uskovat itseensä ja ennen kaikkea hollywood-elokuvaan. He uskovat sen olevan taidetta. Niin kuin ranskalaiset älyköt 1950–luvulla julistivat. Itsevarmuus ei kuitenkaan ole illuusio. Se toimii. Se antaa tekijöille varmuutta olla erilaisia. He ottavat riskejä ja tekevät intuitiolla. Ilman röyhkeyttä, meillä ei olisi Million Dollar Babya tai Hikistä iltapäivää.